Kanta-Häme

Pinnan alla sielu lepää - Vapaasukellus koukutti Paula Hietasen

– Vesipumppu puksuttaa vaimeasti, vedenvirtaus tuntuu iholla, korvissa kohisevat, renkolainen vapaasukeltaja Paula Hietanen kuvailee Hämeenlinnan uimahallissa pinnan alla piilevää äänimaailmaa.

Hän pystyy pidättämään hengitystään sukeltaessa viisi minuuttia ja 38 sekuntia. Tasamaalla se on lyhyt aika, pinnan alla ikuisuus. 

Hietasen sukellusennätys on räpylöillä 157 metriä ja ilman niitä 135 metriä. Harrastuksessaan hän ei käytä happilaitteita.

– Vielä kolme vuotta sitten minua ei voinut sanoa vesipedoksi. Pystyin sukeltamaan viiden metrin matkan takaraivo pinnassa, hän naurahtaa.

Hämeenlinnan sukeltajien kylmähermoinen nainen kilpailee vapaasukelluksessa hengenpidätyksessä ja pituussukelluksessa räpylöillä ja ilman. 

Huhtikuun alussa hän sukelsi suomenmestariksi Turun Impivaarassa, ja tähtää juhannuksena huippusuorituksiin samassa altaassa pidettävissä MM-kisoissa.

Vapaasukellus on virallisesti noin 20 vuotta vanha urheilulaji, mutta se on vanhin sukeltamisen muoto. Ihmiset ovat sukeltaneet merenpohjasta ravintoa ja helmiä jo tuhansien vuosien ajan.

Mielen nollaus ja pakkorentoutuminen ovat Hietasen mukaan avainsanoja vapaasukelluksessa. 

– Kaiken perustana on rentous. Silloin keho kuluttaa vähemmän happea, jolloin myös hiilidioksidituotanto on vähäisempää.

Veden alle ei pidä mennä kylmiltään. Hietanen valmistautuu sukellukseen aina hengitysharjoituksilla. Keuhkot on täytettävä ilmalla.

Pinnan alla on otettava rennosti, hätäilyyn ei ole varaa. Hietasen mukaan jopa ajattelu ja aivojen käyttö kuluttavat happea. 

– Siellä ei päivän kauppalistoja mietitä, vaan tavoitellaan joogamaista rauhallisuuden tilaa, jossa sielu lepää.

Kun happi tuntuu olevan kortilla, ei se Hietasen mukaan johdu hapenpuutteesta.

– Kroppa ei välttämättä reagoi happitason alenemiseen mitenkään. Hiilidioksiditaso tekee pahan olon, tunteen, että on pakko hengittää. Niitä voi oppia sietämään myös mentaaliharjoittelulla.

Vapaasukelluksessa pitää kestää korkeita hiilidioksiditasoja ja sietää lihaksiin kertyviä maitohappoja. 

– Mielellään saa olla myös paljon maksimivoimaa, jota on tarkoituksena käyttää sukeltaessa mahdollisimman vähän, kuudesti viikossa harjoitteleva Hietanen kertoo. 

Vapaasukellus ei Hietasen mukaan ole mitään taistelua elämästä ja kuolemasta – kuten monesti mielletään.

– Laji on turvallista, kunhan sen tekee oikein. Tärkein sääntö, ettei pinnan alle mennä ikinä yksin. 

Suurin virhe on yrittää sukellusennätystään valvomatta. Lisäksi uimahallien yleisillä vuoroilla yli 25 metrin sukellukset ovat kiellettyjä.

Tajunnanmenetyksiä vapaasukelluksessa on nähty varsinkin lajin MM-kisoissa, joissa yritetään tehtailla ennätyksiä uusiksi.

– Black outeista ei ole vaaraa, kun tilanteisiin puututaan heti. Aina pitää olla turvasukeltaja mukana.

Kun veren happisaturaatio laskee alle 50 prosentin, lähtee taju. Tajunnanmenetys on aivojen suojamekanismi.

Sukellusrefleksin ansiosta kurkunkansi sulkeutuu muutamaksi minuutiksi, eikä vettä pääse valtoimenaan keuhkoihin ihan heti. Aivot alkavat kärsiä tajunnanmenetyksestä muutaman minuutin kuluttua.

– Kyllähän siinä hukkuu, jos tajutonta ei nosteta pintaan. Elpyminen alkaa, kun pintaan nostetun sukeltajan iho reagoi happeen, ja hengitys käynnistyy uudelleen.

– Suomalaisissa kisoissa ei ole koskaan tarvittu hoitohenkilökunnan apua. Mistä muusta urheilulajista voi sanoa samaa? Hietanen kysyy.

Syvyyssukellus on Hietasen sivulaji, jota hän on kokeillut kesäisin luonnonvesissä. Hän on käynyt 35 metrin syvyydessä.

Vedenpaineen takia keuhkojen tilavuus pienenee. Jos keuhkoihin saa vedettyä viisi litraa ilmaa, puolittuu määrä 10 metrin syvyydessä. 

– Esimerkiksi 35 metrin syvyydessä keuhkojen tilavuus on enää 20 prosenttia siitä, mitä se on pinnan yläpuolella, Hietanen selventää. HÄSA

Päivän lehti

19.1.2020