Kanta-Häme

Poliisiksi opiskelevat nuoret suomalaiset ovat ylittäneet kulttuurirajoja ala-asteelta lähtien

Porilainen Maiju Hill kulkee Poliisiammattikorkeakoulun pitkällä käytävällä Tampereen Hervannassa. Hän on ensimmäisen vuoden opiskelija.

Vieressä kävelevät Thaimaasta Suomeen muuttaneet Orathai Pieniluoma ja Darunee Alestalo. Kolmikolla tuntuu olevan hauskaa. Puheenaiheesta ei saa hälinässä selvää, mutta sillä ei ole merkitystä. Olennaista on yhteisen aaltopituuden ja huumorin löytyminen.

Suuntana on luokkahuone E150. Siellä pidetään pienryhmäkeskustelu, johon osallistuu myös viisi muuta poliisiopiskelijaa ja kolme muuta maahanmuuttajaa.

Pienissä porukoissa keskusteleminen on osa Poliisiammattikorkeakoulun kulttuurien kohtaamisen teemapäivää. Kaikkiaan mukana on 80 ulkomaalaistaustaista vierasta Tampereen aikuiskoulutuskeskuksesta. He edustavat 30:tä eri kansallisuutta.

Teemapäivä ei ole poliisiopiskelijoille uusi, häthätää pystytetty pakolaisvuoden 2015 seurannainen. Tapahtumalla on jo 15 vuoden perinteet ja hyviksi havaitut periaatteet.

Tällä kertaa osanottajia ja kansallisuuksia on vain aikaisempaa runsaammin.

Niin on myös tarinoita Suomeen tulon taustalla. Suurissa kaupungeissa ja pientenkin kuntien vastaanottokeskusten liepeillä näkyy entistä enemmän etnisiä ryhmiä, jotka vaikuttavat muukalaisilta. Me kantasuomalaiset emme tiedä heistä oikeastaan mitään. Tyypit näyttävät oudoilta ja puhuvat outoa kieltä. Heidän kulttuuriinsa tuntuu vaikealta päästä sisään.

Myös osa ikämiespoliiseista on ilmiön kanssa vähän hukassa. Vanhojen tuttujen Reiskan, Mannen ja Suhinan lisäksi nyt pitäisi laittaa kuriin ja järjestykseen myös Abdullahin, Vasilin ja Samakabin asiat.

– Meidän nuorelle polvellemme maahanmuuttajat ovat kuitenkin jo tuttu juttu, arvelee vaasalainen poliisiopiskelija Lauri-Antti Huusko.

– Olemme kasvaneet tähän. Jo ala-asteella olemme saaneet tutustua toisenlaisissa kulttuureissa kasvaneisiin lapsiin.

Kyse on eräällä tapaa kotouttamisen kääntöpuolesta, kantaväestön sopeuttamisesta maahanmuuttajien läsnäoloon.

Millä termillä sitä voi kutsua? Vieraannuttaminen ei ole ollenkaan oikea sana, ja suvaitseminenkin on vähän niin kuin sietämistä.

Miten olisivat ymmärtäminen tai rauhanomainen rinnakkaiselo?

Nyt tehdään tuttavuutta, mutta ensin pitää laittaa luokkahuone E150:n tylsä istumajärjestys uusiksi. Opiskelijat pyöräyttävät pulpetit ympyrämuotoon niin, että kaikki näkevät toisensa.

Mitä mieltä maahanmuuttajavieraat ovat suomalaisesta poliisista?

– Se on ystävällinen, vastaa Irakista vuonna 2013 Suomeen paennut nuori nainen Batoo Alkhazli.

– Ei tarvitse pelätä, jatkaa vuotta aikaisemmin Afganistanista Suomeen päässyt lippalakkimies Rouhollah Ghorbani.

Kehuihin yhtyvät samoin aikoihin Suomeen muuttaneet thaimaalaiset Orathai Pieniluoma ja Darunee Alestalo.

– Suomessa on parempi poliisi kuin Thaimaassa. Thaimaassa ei ole hyvä poliisi.

Entä millainen on hyvä poliisi?

– Rehellinen ja luotettava, Batoo Alkhazli vastaa.

Suomalaiset poliisiopiskelijat jatkavat määrittelyä oikeudenmukaisuudella, puolueettomuudella ja ihmisläheisyydellä. Ihmisten (tai asiakkaiden, kuten nykyään sanotaan) pitää voida lähestyä virkavaltaa matalan kynnyksen periaatteella.

Läheskään kaikissa maailman maissa aseistettu virkapukuinen henkilö ei ole ystävällinen, rehellinen ja luotettava. Maahanmuuttajilla voi olla heistä kotimaastaan tyystin toisenlaisia käsityksiä ja kokemuksia.

Poliisiammattikorkeakoulun koulutusjohtaja Petri Alkiora muistuttaa monien lähteneen sekavista ja turvattomista oloista, joissa virkavaltaan on ollut vaikeaa luottaa. Lisäksi pakenijat ovat saattaneet kohdata matkallaan hyvinkin räväkkää poliisitoimintaa Euroopan läpikulkumaissa.

Ongelmia voi lisätä yhteisen kielen puute. Silloin tarvitaan tulkkia. Useimmiten se tarkoittaa puhelinvälitteistä kommunikointia.

Alkioran mukaan siinä on haasteensa. Toisaalta maahanmuuttajien jo kotoutuneista ja verkostoituneista piireistä saattaa löytyä päteviä monikielisiä yhteyshenkilöitä.

Niitä tarvitaan, sillä maaseudullakin vastaanottokeskuksissa eteen voi tulla poliisityön kannalta vaativia tilanteita. Alkiora muistuttaa, että jos kielimuuri ei ylity, poliisi voi vain päätellä kiivaasta ja kovaäänisestä kielenkäytöstä, että jostakin käydään kuumana.

Poliisiammattikorkeakoulun luokkahuoneessa kukaan ei käy kuumana. Tunnelma on päinvastoin kohteliaan rauhallinen.

Kun nuoret poliisiopiskelijat kysyvät maahanmuuttajilta, onko heillä Suomessa turvallinen olo, vastauksiksi saadaan ujoa nyökyttelyä.

– Joo, on.

Maahanmuuttajat tiedustelevat puolestaan, pitävätkö tulevat poliisit tulijoiden määrän kasvua hyvänä asiana.

Oulusta poliisioppiin lähteneen Riinamaria Hongiston mielestä ilmiö on lähinnä myönteinen. Joukossa on paljon työikäisiä, joita Suomi ennemmin tai myöhemmin tarvitsee.

– Kaikki ovat tervetulleita, Hongisto tiivistää.

Opiskelijoiden mukaan kansainvälisyyttä painotetaan poliisikoulutuksessa monin tavoin. Jo pääsykokeen haastattelussa kysyttiin, mitä mieltä itse kukin on maahanmuutosta ja maahanmuuttajista.

– Suvaitsevaisia tyyppejä haettiin, opiskelijat arvelevat.

Suvaitsevat asenteet eivät kuitenkaan riitä.

Koulutusjohtaja Petri Alkiora korostaa, että menossa ja edessä on monenlaisia muutoksia. Tulijoita on paljon ja heidän sijoittumisessaan on suurta alueellista vaihtelevuutta. Viranomaisten ja erilaisten etnisten henkilöryhmien suhteiden kehittyminen edellyttää luottamusta, ja sen syntyminen vaatii aikaa.

Alkioran mielestä Poliisiammattikorkeakoulun perinteinen tutustumispäivä on yksi tapa rakentaa luottamusta. Inhimillinen vuorovaikutus ja autenttinen tilanne ovat omiaan edistämään asiaa.

Kuitenkin vasta poliisikoulutukseen kuuluva noin vuoden mittainen työharjoittelu konkretisoi kohtaamiset reaalimaailmassa.

Alkiora muistuttaa, että siinä suhteessa harjoittelupaikkojen välillä on suuria eroja. Helsingin Kamppi on tyystin toisenlainen toimintaympäristö kuin Siilinjärven kirkonkylä.

Muiden maiden, esimerkiksi Ruotsin, pitkäaikaisemmista maahanmuuttokokemuksista Suomen poliisilla ei ole Alkioran mielestä kenties isommin opittavaa. Hänen mukaansa asetelma on Euroopan eri maissa erilainen. 

Eniten ja pisimpään erilaisten kulttuurien kanssa on toimittu todennäköisesti Isossa-Britanniassa.

Alkiora arvelee, että Suomessa on syytä hakea suomalaista sovellusta.

Teemapäivän vastuuopettaja on ylikomisario Mika Kyrönviita. Kun kaikki osanottajat kokoontuvat auditorioon, hän luennoi heille Suomen poliisista ja suomalaisesta poliisikoulutuksesta.

Kyrönviita kertoo, että maassamme on vain 7 400 poliisia. Se on vähän, mutta tutkimuksen mukaan rauha ja demokratia toteutuvat parhaiten maissa, joissa on vähiten poliiseja.

Vierailta on tullut kysymyksiä jo etukäteen. 

Yksi kuuluu, milloin poliisi voi käyttää ampuma-asetta.

– Se on Suomessa äärimmäinen voimankäyttöväline, jota poliisi käyttää äärimmäisen harvoin, Kyrönviita kertoo.

Entä kummat tekevät enemmän rikoksia, maahanmuuttajat vai suomalaiset?

– En näe tässä eroa, mutta joitakin kulttuuripainotuksia voi toki olla puolin ja toisin, Kyrönviita vastaa.

Voimmeko luottaa poliisiin?

– Suomalaiseen poliisiin voi luottaa. Meillä on keskusteleva kulttuuri. Poliisin virheetkin otetaan esille julkisuudessa. Kaikkialla näin ei ole.

Ylikomisarion vieressä seisovissa mainostelineissä viesti tiivistyy kahteen sanaan, ”Tulevaisuuden turvallisuutta”. 

Sanoman vahvistaa poliisin tuttu leijonamiekka.