Kanta-Häme

Puuhamaa on lasten paratiisi, jossa parasta on omien lihasten käyttö

Puuhamaa on jäänyt mieleeni lapsuuden kesälomareissulta tarunhohtoisena paikkana. Valtavalla alueella riitti liukumäkiä ja pomppulinnoja yksi toisensa perään. Sellaista ei Lapin tyttö ollut aiemmin nähnyt.

Nyt 25 vuotta myöhemmin tutkailen kesäretkiseuralaisteni kanssa huvipuistoalueen karttaa. Ilmassa tuoksuu grilli, ja vastaan kävelee punk-ikoni Rane Raitsikka. Mietin ääneen, myydäänköhän alueella alkoholia, ja hiljaa mielessäni, että mitä tästä tulee.

Koska edellisestä visiitistäni on kulunut se muutama vuosikymmen, olen pyytänyt puistoseuralaisikseni Helka, 13, ja Kaarina, 11, Rikkolan.

Ensimmäiseksi olisi tarkoitus suunnistaa trampoliineille, mutta ne eivät meinaa löytyä. Syykin selviää pian: Trampoliinit näyttävät luonnossa jokseenkin erilaisilta kuin kartassa. Etsimme jonkinlaisia sinisiä jättitrampoliineja, mutta todellisuudessa kyse on paljon pienemmistä, punaisista pomppupaikoista.

– Ihan hyvät vauhdit näissäkin saa, vaikka ei ihan niin hyvät kuin perustrampoliinilla, tytöt toteavat tavoitellessaan täydellistä volttia.

Trampoliinien vieressä olevan mattoliukumäen matot ovat kuluneet käytössä reikäisiksi. Laskussa hurjinta on kiivetä liukumäen yläpäähän ritiläisiä rappusia pitkin.

Mielessäni yhdeksi Puuhamaan symboliksi nousseille joutsenveneille ei ole jonoa. Eikä muuten pelastusliivejäkään. Odottelemme oikean kokoisia pelastusliivejä vapautuviksi. Tummanruskeassa vedessä kelluu tyhjä pillimehu ja kertakäyttömuki.

Joutsenten polkimien kitinästä päätellen ne ovat rasvaamisen tarpeessa. Itse veneily saa kuitenkin seuralaisteni hyväksynnän, vaikka laituriin peruuttaminen aiheuttaakin pieniä ongelmia. Ehkä itse ohjattavan veneen ajaminen ei ole niin siistiä ihmiselle, jolla on ollut ajokorttikin jo yli vuosikymmenen.

Päätämme tulla joutsenille vielä myöhemmin uudestaan. Sen verran mukava niillä oli veneillä. Nyt pitää kuitenkin lähteä uimaan.

Jätin uikkarini kotiin, koska olen töissä ja muutenkin aikuinen. Se harmittaa. Tunnen itseni tylsäksi istuessani penkillä ja katsellessani Helkan ja Kaarinan pulikoimista.

Varsinaista uintialuetta Puuhamassa ei ole. Vesipuisto koostuu erilaisista vesiliukumäistä ja rengasradoista. Ympärillä käyvästä kuhinasta päätellen isomman altaan puuttuminen ei harmita ketään. Kastautumisenkin voi hoitaa hyppäämällä mäkeen. Silloin ei ehdi paljoa epäröidä.

– Ensiksi tää tuntui ihan jääkylmältä, mutta nyt ei enää haluaisi tulla pois, tytöt nauravat lipuessaan ohitseni renkailla.

Vieressä seisovat lapset tärisevät kuin horkassa, mutta haluavat vielä vain takaisin veteen.

Väenpaljoudesta päätellen vesipuisto on Puuhamaan ehdoton vetonaula. Liukumäet kelpaavat myös tytöille, jotka luokittelevat ne kaikki tarpeeksi vauhdikkaiksi.

Puuhamaassa ihmiset kulkevat yleisesti uimapuvuissaan myös vesipuiston ulkopuolella. Tytöt eivät kuitenkaan tarkene enää uida, ja päätämme suunnata vaatteiden vaihdon kautta takaisin perinteisemmän puiston puolelle.

Vesipuistoon jää suurin hälinä, ja joutsenveneet tuntuvat ihanan rauhoittavilta tungoksen jälkeen. Viereisen rannan sorsat kyttäävät ohikulkijoita ruoan toivossa. Tällä kertaa peruuttaminenkin onnistuu sujuvammin, joskin vähän toiseen veneeseen törmäten.

Lopuksi suuntaamme vielä jo aiemmin testaamaamme kumiveneliukumäkeen eli Victorian putouksiin, jossa liukumäkeä pitkin virtaa vettä.

Toisin kuin mattoliukumäki, se ei ole kyydeiltään laimea. Etenkin jos änkeän itseni toisen tytön kanssa samaan veneeseen, kiihtyy vauhti painon ansioista vähintäänkin tarpeeksi.

– Tämä on paras, koska tämä on yhtä aikaa vesilaite, mutta ei kuitenkaan vesilaite, Helka toteaa.

Kaarina on samaa mieltä.

– Pidän tuosta liukumäen töyssyisestä muodosta.

Mahanpohjassa tuntuu, eikä laskussa oikeastaan voi olla kiljumatta.

Puuhamaa ei ollut aivan sitä mitä muistelin. Alue oli pienempi, eikä tunnelma ollut maaginen.

Laitteet sen sijaan näyttivät tutuilta, vaikka aikaa oli tosiaan kulunut 25 vuotta. Löysinkin mielestäni paljon huomautettavaa. Osa paikoista oli likaisia ja vähän rempallaan, valvojia oli puistossa melko vähän ja parkkipaikka oli vain iso sorakenttä.

Toisaalta seuralaiseni eli itse asiantuntijat ovat reissuun varsin tyytyväisiä. Kolme tuntia hujahti vauhdilla.

– Oli mukavaa, kun laitteissa sai tehdä itse, eikä tarvinnut isoja turvasysteemejä, Helka sanoo.

– Olin aika ennakkoluuloinen ja ajattelin, että tästä ei tule yhtään kivaa, mutta oli sittenkin tosi kivaa! Kaarina päättää.

He molemmat toteavat voivansa tulla puistoon toistekin – etenkin, jos mukana olisi nuorempia lapsia tällaisen tädin sijaan.

Ehkä kyse siis tosiaan on siitä, että minusta on tullut kyyninen ja varautunut aikuinen. Puuhamaa on huvipuisto lapsille, ja siinä se ajaa asiansa oikein hyvin.

Ja mitä tulee alkoholiin, sitä ei puistossa tarjoilla, eikä sitä myöskään saa puistoon tuoda. Sen merkkaan lehtiööni ehdottomana plussana. Häsa