Kanta-Häme

Raha ei kasva puussa

 
Taiteilija Antti Laitisen raaka-aineita ovat puu, metsä ja vesi. Niiden voimalla hän on luonut kansainvälistä mainetta, mutta menestyvänkään taiteilijan ansionmuodostus ei ole näinä aikoina yksinkertaista yhteenlaskua. Laitisen tulot tulevat teosmyynnin ohella apurahoista, näyttelypalkkioista ja tilaustöistä. Tukijoistakin on hyötyä.Yksi sellainen on liikemies ja suursijoittaja Chaim ”Poju” Zabludowicz.
 
Kaksi miestä tulee metsästä peräkanaa. He ovat käyneet katsomassa puuta.
 
– Tarvitsen yhden sellaisen, pitempi ja pitkätukkaisempi virkkoo.
 
Hän on somerolainen taiteilija Antti Laitinen. Lyhyempi ja lyhyttukkaisempi on Laitisen tallinnalainen assistentti Uku Sepsivart.
 
Siinä pihalla sitten seistään niin kuin suomalaiset ja virolaiset miehet seisovat. Ympärillä näkyy varsinaissuomalaista maisemaa: lumista peltoa ja niiden takana sitä metsää. Lähempänä on peltihaarniskaan puettu puu ja pelkkä haarniska ilman puuta sekä vanha puukansakoulu. Se on Laitisen työpaikka ja hänen perheensä koti.
 
Jos kalenteria selataan viikon päivät eteenpäin, Laitinen ja Sepsivart seisovat silloin Kiinassa. Sielläkin näkyvissä on haarniskoitavaa puuta ja puinen talo tai pikemminkin huone. Muutaman neliömetrin kokoisen rakennelman seinät on tarkoitus hakata niin täyteen nauloja, että ulkopuolelta puu peittyy kokonaan naulankantojen alle. Siihen tarvitaan satoja tuhansia nauloja.
 
Teokset tulevat Wuzhenin kaupungin kansainväliseen näyttelyyn Utopias and Heterotopias. Se esittelee 20 kiinalaisen (muiden muassa Ai Weiwein ja Xu Bingin) ja 20 muunmaalaisen (muiden muassa Damien Hirstin ja Antti Laitisen) taiteilijan töitä.
 
Koska naulat isketään puun läpi ja katsojat voivat mennä huoneeseen sisään, sisäpuolen piikkiseinien luulisi olevan jonkinlainen turvallisuusriski, mutta ehkä sitä ei kannata miettiä varsinaissuomalaisen kansakoulun pihalla. Mennään mieluummin kahville ja puhutaan vaikka rahasta. Kasvaako se puussa?
 
Kaikki taiteilijat eivät lähde Kiinaan eikä kaikilla taiteilijoilla ole EU-vaihdon kautta saatua virolaista taiteilija-assistenttia.
 
Antti Laitinen kuitenkin on senkaltainen menestyjä. Nimi hänestä tuli viimeistään vuonna 2013, jolloin hän toteutti kaksi suurta teosta Venetsian biennaaliin. Toisessa hän hajotti ja kokosi uudestaan puita ja toisessa kokonaisen aarin havumetsää.
 
Ensin hän putsasi aarin kaikesta sillä kasvavasta: puista, sammaleesta ja muusta aluskasvillisuudesta. Sitten hän pilkkoi sen kaiken pieneksi, järjesteli pilkkeet, silput ja neulaset värien mukaan säntilliseksi moniosaiseksi neliöksi ja dokumentoi koko prosessin. Biennaalissa Forest Square konkretisoitui näyttävinä valokuvina.
 
Kaikenlaista muutakin hullua taiteilijaelämään on mahtunut.
 
Laitinen on asunut päiväkausia alasti metsässä, upottanut itsensä suohon, soutanut palmusaarella Thamesilla ja purjehtinut kaarnaveneellä Suomenlahden yli. Teemaan sopii myös taiteilijan tunnetuin teos, omatekoinen saari It’s My Island. Se kiertää maailmaa. Nyt saari on yksityisnäyttelyssä Puolassa ja seuraavaksi yhteisnäyttelyssä Belgiassa.
 
Tuollaista taidetta ei osteta kotiin.
 
– No ei, eivät ne helposti ostettavia ole, Laitinen myöntää.
 
– Valokuviani ja videoitani yksityishenkilötkin hankkivat jonkin verran. Viime aikoina menekki on tosin ollut vähäistä. Taantuma tuntuu, ja samaa sanovat muutkin taiteilijat. Galleriat pistävät oviaan kiinni sekä Suomessa että muualla. Lontoon galleristini lopetti kaksi vuotta sitten. Sanoivat, että ihmisiä käy mutta kauppa ei.
 
Missä Antti Laitisen ja muiden hänen kaltaistensa taiteilijoiden tulonlähteet sitten piilevät? Opettaako Laitinen esimerkiksi entisessä opinahjossaan Turun Taideakatemiassa?
 
Ei opeta. Monet taiteilijat saavat sillä tavalla leipänsä päälle juustoa, mutta Laitinen on tyytynyt muutamien luentojen pitämiseen. Hän ei ehdi, eikä häntä juuri ole pyydettykään.
 
Apurahat ovat yksi elättäjä. Laitisella on viisivuotinen sellainen nyt loppusuoralla. Loppu koittaa joulukuussa.
 
– Sitten Anhavalle on tulossa minulta ensi vuonna näyttely. Anhava on galleristini Suomessa, ja sitä kautta teoksiani on esillä messuilla. Messuillakin töitä voi mennä, taiteilija ynnää.
 
Lisäksi ansioita kertyy tilaustöistä ja näyttelypalkkioista. Laitiselle näyttelykutsuja tulee nykyään enemmän kuin kalenteri sallii. Se on sikäli helpotus, että enää hänen ei tarvitse tehdä itseään varta vasten tykö, eikä hän oikeastaan ole sitä koskaan tehnytkään. Hän tekee vain taidetta, joka kiinnostaa häntä itseään. Muulla ei ole merkitystä.
 
– Olen huono pr-mies, taiteilija hymähtää ja katsoo ikkunasta metsään.
 
– Nettisivut ovat kuitenkin tärkeät. Työni toimivat netissä, koska ne ovat aika ideapohjaisia.
 
Kysymykselle yksityisistä tukijoista eli mesenaateista Antti Laitinen melkein nauraa tyyliin ”mitä ne sellaiset ovat?”
 
– Joitakin keräilijöitä toki on, suomalaisia ja varsinkin kansainvälisiä, jotka museoiden ohella ostavat teoksiani. Yrityksetkin saattavat tukea esimerkiksi lahjoittamalla materiaaleja.
 
Sitten ovat suomalainen liikemies ja suursijoittaja Chaim ”Poju” Zabludowicz sekä hänen brittiläinen vaimonsa Anita Zabludowicz. Heitä ei kenties voi kutsua mesenaateiksi, mutta Laitinen on saanut työskennellä heidän rauhaisassa taiteilijaresidenssissään Loviisan Sarvisalon saaressa. Sen keskus on WSOY:n kirjailijoiden entinen lomakoti.
 
– Anita on se varsinainen keräilijä. Tapasin hänet ja hänen kuraattorinsa ensimmäistä kertaa Lontoon galleriani kautta muistaakseni Liverpoolin biennaalissa vuonna 2010.
 
– Sen jälkeen olemme vierailleet näyttelyissä puolin ja toisin.
 
Sarvisaloon taiteilija on saanut sittemmin kutsun joka vuosi. Residenssin idea on, että Zabludowiczit kutsuvat maalaisparatiisiinsa lähinnä kiinnostavia nuoria kykyjä, joiden ei välttämättä tarvitse työskennellä siellä.
 
Laitinen on toistaiseksi tarttunut Loviisan rannoilla vasaraan vain kesällä 2012. Silloin hän kehitteli Kiinassakin nyt konkretisoituvaa tekniikkaa, jossa puu hakataan niin täyteen nauloja, että se saa suomumaisen metallipinnan.
 
– Sinä kesänä kävin tosiaan siellä rautakaupassa. Minä hankin nauloja ja muut muuta.
 
Päärakennuksen lisäksi residenssialueella on muun muassa timpurin talo verstaineen sekä erilaisia galleriatiloja tapahtumien ja näyttelyiden pitoa varten. Yleisölle paikka on auki rajatusti. Sinne voi päästä vain ennakkoilmoittautumisella avointen ovien päivien opastetuille kierroksille. Ovet ovat auki harvoin, ja ryhmät pidetään pieninä.
 
Meri on 40-vuotiaalle Antti Laitiselle läheinen elementti. Hän varttui Haukiputaalla, jossa hänen vanhemmillaan on mökki Perämeren rannalla.
 
Sinne piti myöhemmin palata, vaikka 20-vuotiaana tie vei etelään. Ensimmäinen opiskelupaikka oli Turun Taideakatemia ja toinen Kuvataideakatemia Helsingissä. Edellisessä hän opiskeli valokuvausta ja jälkimmäisessä tila-aikataiteita.
 
Nuorena Laitinen ajatteli ammatikseen lehtivalokuvaajan työtä, mutta opiskellessa ajatukset alkoivat muuttua. Silti valokuvaus ja valokuvauksellisuus vaikuttavat hänen ilmaisuunsa edelleen.
Videotkin ovat sitä maata. Kamera ei juuri liiku.
 
Valmistuttuaan vuonna 2004 Laitinen jäi Helsinkiin. Välillä hän yritti ulkomailla asumista Berliinissä, mutta sitten päähän pälkähteli ideoita, joita ei voinut toteuttaa keskieurooppalaisessa suurkaupunkimiljöössä. Ne vaativat metsää, tilaa ja luontoa.
 
Sellainen studio ja sellaista materiaalia löytyi taivasalta kotipuolesta Haukiputaalta, jonka avarassa luonnossa syntyi veteen ja metsään liittyviä töitä. Ne poikivat lisää ideoita. Teokset ruokkivat toisiaan. Uteliaisuus löi kättä kekseliäisyyden kanssa.
 
Myöhemmin Laitisella oli työhuone Helsingin Vartiosaaressa, jonne piti mennä soutamalla. Koska saaressa oli kaarnaista metsää, puista syntyi veteen yhdistettynä ajatus kaarnaveneestä.
 
Lopputulos oli kolmimetrinen purjeellinen paatti, jolla taiteilija päätti toteuttaa elämänsä ensimmäisen yksinpurjehduksen. Määränpääksi oli luontevaa ottaa Viro, vaikka kaarnaisen veneen veistäjä oli varma, että alus uppoaa alta aikayksikön. Ei uponnut. Hän pääsi perille.
 
Metsää on myös sisällä. Vuonna 1919 rakennetussa 450 neliön koulutalossa on siinä määrin avaria ja korkeita huoneita, että yhteen mahtuu pystyyn kuollut ryteikkö. Tiheydessään se näyttää metsänhoitajan painajaiselta: harvennussaha tänne ja sassiin!
 
Koulu oli ensin vain työtila. Viime vuoden joulukuussa siitä tuli kuitenkin yhdistetty työpaikka ja asunto, kun Wihuri-säätiön kaksivuotinen residenssiaika tuli Helsingissä täyteen ja Somerolla aikaisemmin käytössä olleen rintamamiestalon työtilat olivat käyneet liian pieniksi.
 
 – En ole kovin tuottelias. Teen vain yksi tai kaksi työtä vuodessa, mutta ne ovat aika isoja ja aikaa vieviä.
 
– Jossain vaiheissa aloin jopa ajatella, että näin ei voi jatkua. En voi aina tehdä isompaa ja isompaa.
 
Pari tuntia aikaisemmin metsässä katsastettu puu liittyy johonkin tulevaan isoon, josta ei ole vielä kerrottavaa. Sama pätee teokseen, jonka Laitinen toteuttaa keväällä Tanskassa. Siitä kehkeytynee performatiivinen video.
 
Matkustamista Antti Laitinen ei rakasta, mutta se on osa ammattia. Kaksi viikkoa sitten hän tuli Uudesta-Seelannista. Lento kesti 24 tuntia.
 
– Näillä jaloilla, taiteilija huokaa ja näyttää pitkiä koipiaan.
 
Business-luokan avarat istumatilat saavat kuitenkin jäädä niiden liikemiesten käyttöön, jotka tukevat esimerkiksi Kiinan suurnäyttelyä. Nyt Kiinaan ovat lentäneet turistiluokassa Laitisen ja assistentin lisäksi myös puoliso, kuvataiteilija Hanna Saarikoski ja kohta kaksi vuotta täyttävä Rauni-tytär.
 
– Tapasin Kiinan-näyttelyn pääkuraattorin aikoinaan Suomessa, ja viime syksynä kävin katsomassa paikan. Se on remontoitu silkkitehdas, jonka yhteyteen on tehty uusiakin rakennuksia.
Nopeasti ne ovat nousseet. Silloin lokakuussa tehtaasta olivat pystyssä vain seinät, mutta kaipa valmista on tullut. Sadat työmiehet ovat puurtaneet kolmessa vuorossa.
 
Myös Laitisen naulahuonetta naputetaan Kiinassa kiireen vimmalla. Apuna on enemmän kuin yksi paikallista assistenttia.