Kanta-Häme

Rakkaudesta omaan lajiin

Tero Pikkarainen rakentaa yrityksessään betonisia skeittiparkkeja. Pitkän linjan skeittiharrastajasta tuliyrittäjä monen mutkan kautta. Kova työ tuntuu mielekkäältä, sillä se vie rakasta lajia eteenpäin.

Tero Pikkarainen muistaa hyvin, miten skeittaaminen tuli hänen elämäänsä. Hän oli yhdeksänvuotias ja pyöräili kaksoisveljensä Tarmon kanssa kohti mummolaa, kun vastaan tuli poikia, jotka temppuilivat rullalaudalla. Sen jälkeen veljesten elämä ei ollut enää entisensä.

Skeittaaminen oli 1980-luvulla uusi ilmiö pohjoisessa Kemijärven kaupungissa, ja vauhdikkaiden veljesten kiinnostuksen se herätti siltä istumalta. 

Pojat aloittivat sinnikkään kinuamisen, jonka tuloksena äiti suostui tilaamaan heille laudat postimyynnistä. Kummoiset ne eivät olleet, mutta alkuun niillä pääsi. Ja ennen kaikkea mukaan porukkaan. 

– Jälkeenpäin olen ajatellut, kuinka kokonaisvaltainen juttu se olikaan. Skeittaaminen tuntui mahtavalta, mutta sen mukana tuli myös tiivis kaveripiiri, musiikki ja vaatteet – oikeastaan kokonainen kulttuuri, joka vei täysin mukanaan, Tero Pikkarainen muistelee.

Ensikohtaamisesta skeittilaudan kanssa on kulunut nyt lähes kolmekymmentä vuotta. Tero Pikkarainen on parrakas mies, yrittäjä ja toimitusjohtaja, joka tulee haastatteluun vakuuttavan likaisissa työhaalareissa. Hetkeä aikaisemmin hän on heiluttanut lekaa oululaisessa Hollihaan puistossa, jonne hänen yrityksensä parhaillaan rakentaa uutta skeittiparkkia. 

Yritys on työllistänyt parhaimmillaan lähes parikymmentä miestä, mutta Pikkarainen ei voisi kuvitellakaan, että hän tekisi vain paperihommia tai toimisi pelkästään työnjohtajana.

– Käsin tekeminen on parasta. Se, että saa itse muotoilla betonia ja hiertää sitä sileäksi.

Lähes silkinsileät betonipinnat ovat Tero Pikkaraisen yrityksen Concrete Proofin tavaramerkki. Kun mies on itse skeitannut  vuosikymmeniä monenlaisissa olosuhteissa, hän tietää, kuinka ratkaisevasti pinta vaikuttaa skeittaamiseen. Sen vuoksi hän viettää työmaalla pitkiä päiviä kontallaan ja viimeistelee parkin betonipintaa lastalla. 

Toimitusjohtajan lisäksi myös muut yrityksen työntekijät ovat skeittareita.

– Skeittari näkee, mikä toimii ja mikä ei. Tämä on ehdottoman tärkeää, koska kaikkea ei voi suunnitella paperilla loppuun saakka. Joitakin ratkaisuja pitää tehdä vielä rakennusvaiheessa.

Kolmen toimintavuotensa aikana Concrete Proof on rakentanut yhteensä parikymmentä parkkia eri puolille Suomea Sodankylästä Helsinkiin. 

Yritys lähti liikkeelle kolmen skeittarikaveruksen yhteishankkeena, mutta myöhemmin Pikkaraisesta tuli sen ainoa omistaja.

Pikkarainen on opetellut betonirakentamista kantapään kautta. Kiinnostus syttyi keväällä 2011 Helsingin Suvilahdessa, jonne harrastajat alkoivat Suomen rullalautaliiton tukemana rakentaa betoniparkkia talkootyönä. Pikkarainen oli innolla mukana Suvilahden talkoissa ja vielä sen jälkeen rakentamassa toista parkkia Maunulaan. 

– Työn jäljestä Maunulassa tuli niin paljon kehuja, että olimme ihan innoissamme. Siitä saimme kokemusta ja rohkeutta firman perustamiseen.

Kun Concrete Proof perustettiin, Tero Pikkarainen oli juuri valmistunut neurotieteen maisteriksi ja valmistellut gradullaan väitöskirjaa. Edessä siinteli tutkijanura, jonka sijaan Pikkarainen ryhtyikin yrittäjäksi.  

Käänne saattoi olla yllätys muille, mutta ei Pikkaraisen läheisille. Ei varsinkaan poikia yksin kasvattaneelle äidille, joka oli huomannut jo varhain, että identtisen ulkonäön lisäksi kaksosia yhdistää omapäisyys. 

Pojat tekevät asioita vain omasta tahdostaan – eivät pakottamalla tai muiden odotuksia täyttääkseen.

– Äiti ei antanut meidän pahemmin ryppyillä, mutta hän osasi myös käsitellä meitä fiksusti. Useimmiten hän osasi vetää oikeasta narusta.

Peruskoulu sujui pojilta hyvin, mutta lukion ensimmäisellä luokalla koitti totuuden hetki. Pärjäämiseen ei enää riittänyt, että oli läsnä tunneilla, vaan opiskeluun olisi pitänyt oikeasti panostaa.

Pikkaraisen poikia se ei kiinnostanut, ja he lintsasivat koulusta lähes koko lukuvuoden.

Äiti teki tästä sen johtopäätöksen, että poikien pitää päästä maistamaan oikeaa työntekoa. Hän perusti Rovaniemelle hampurilaisravintolan, joka työllisti molemmat pojat. 

Tero Pikkarainen paistoi hampurilaisia, kunnes lähti siviilipalvelukseen Helsinkiin. Sille tielle hän myös jäi ja elätti itsensä muun muassa paistamalla pizzaa, tiskaamalla astioita ja kuljettamalla potilaita sairaalassa. 

24-vuotiaana Pikkaraisesta alkoi tuntua, että työntekoa on nyt maistettu ja että elämässä voisi tehdä muutakin. Mies meni aikuislukioon, selvitti sen kahdessa vuodessa ja pääsi opiskelemaan biologiaa Jyväskylän yliopistoon. 

Vaihto-opiskeluvuonna Münchenissä Pikkarainen tutustui neurotieteisiin, ja Saksasta palattuaan hän pääsi mukaan Helsingin yliopiston maisteriohjelmaan ja  Biomedicumin tutkimusryhmään.

Tulevaisuus tutkijana näytti selkeältä.

Kun gradu valmistui, Pikkarainen oli jo ehtinyt huomata, ettei tutkijan työ ehkä sittenkään ole häntä varten. 

Se oli pääsääntöisesti yksinäistä ja rutiininomaista puuhaa, josta sai kiksejä vain harvoin.

Pikkaraisen ei tarvinnut miettiä pitkään, kun kaverit tulivat ehdottamaan rakennusfirman perustamista. Olihan firmassa kysymys lajista, joka on antanut Tero Pikkaraiselle niin paljon, että ilman skeittaamista hän olisi luultavasti tyystin toisenlainen ihminen. 

– Sieltä on oikeastaan peräisin koko elämänasenne: se, että et voi antaa periksi. Vaikka kaadut monta kertaa, sinun pitää aina vain nousta ylös ja yrittää uudestaan. Sitten kun joskus onnistut, voit iloita siitä, mutta seuraavalla kerralla et ehkä taas onnistukaan. Joudut aina nöyrtymään ja tunnustamaan, että pitää vain treenata lisää.

Ilman skeittaamista Tero Pikkaraisella ei myöskään olisi sitä maailmanlaajuista yhteisöä, johon jokainen skeittari toivotetaan tervetulleeksi, olipa hän sitten tuttu tai vieras. 

– Skeittarilla on aina kavereita, Tero Pikkarainen tiivistää.

Suvilahden parkkia rakennettaessa Pikkarainen tajusi, että jos hän on saanut lajilta paljon, hän voi myös antaa lajille ja sen harrastajille jotakin. 

– Skeittaamista on Suomessa pidetty marginaalilajina eikä olosuhteisiin ole juuri panostettu. Se on verottanut sekä harrastuksen tasoa että harrastajien määrää. Oma työni tuntuu erittäin mielekkäältä, jos voin sen kautta rakentaa mahdollisuuksia viedä lajia eteenpäin.

Paljon kehitystä onkin tapahtunut aivan viime vuosina. Kunnat ovat ruvenneet rakennuttamaan skeittiparkkeja ja vieläpä niin, että parkit teetetään lajiin perehtyneillä  yrityksillä.

Esimerkiksi Tero Pikkaraisen yritys ehtii rakentaa tänä kesäkautena kaikkiaan seitsemän parkkia. Pikkaraiselle se merkitsee työteliästä puolen vuoden jaksoa poissa kotoa.

–  Tekemistä on niin paljon, etteivät päivän tunnit tahdo riittää. Välillä on kuitenkin pakko repäistä itsensä irti ja päästä skeittaamaan. Se auttaa muistamaan, että tämä ei ole mikä tahansa työ. Teen tätä, koska rakastan skeittaamista.