Vuoden fani Janne Lahti on nähnyt Apulannan livenä pian 80 kertaa

Apulanta tunnetaan suoraviivaisuudestaan. Yhtye on aikoinaan tehnyt musiikkia levy-yhtiölle nimeltä Levy-yhtiö ja julkaissut lehteä nimeltä Lehti.

Syksyllä bändi järjesti faneilleen gaalan nimeltä Gaala, jossa Janne Lahti kruunattiin Vuoden faniksi palkinnolla, jossa lukee Vuoden fani.

Toisin kuin Hennalan entisen kasarmin punatiilestä tehty palkinto, Lahti ei ole lähtöisin Lahdesta vaan Hämeenlinnasta.

– Ehkä painavin palkinto mitä olen saanut, Lahti sanoo arviolta kaksikiloisesta näyttävästä tiilenmurikasta.

Siihen on syynsä miksi Lahti palkittiin. Vuoden loppuun mennessä Lahti on käynyt yhtyeen keikoilla yhteensä 80 kertaa, joista 20 tänä vuonna.

– Apulanta kestää useammankin katselukerran sillä bändi osaa uudistua. Sitä paitsi yhtye on nyt elämänsä kunnossa, Lahti perustelee.

Vuonna 1991 perustettu Apulanta on kulkenut melkoisen prässin läpi punk-yhtyeestä rock-bändiksi, jonka musiikissa on jopa iskelmävivahteita.

Jos jotain Lahti yhtyeen tuotannosta kaipaa, niin vuosituhannen vaihteen otetta.

– Apulannan nu-metal-punk-aikakaudessa oli jytkettä!

Lahti on tyytyväinen että Apulanta on keikoillaan palannut takaisin perusasioihin – eli överiksi vedetyn show´n sijaan musiikin soittamiseen.

Esimerkiksi vuonna 2017 Helsingin Jäähallissa Apulannan keikalla nähtiin pyrotekniikkaa, tanssityttöjä ja Zeus-jumalaksi pukeutunut keihäsmies Seppo Räty.

– Pelkkä soittaminen riittää, vaikka se vaikuttaisikin pönöttämiseltä.

Alkuperäisen kokoonpanon Toni Wirtanen (laulu, kitara) ja Sipe Santapukki (rummut) ovat saaneet rinnalleen basisti Ville Mäkisen (mm. Bomfunk Mc´s) ja kitaristi Pauli Hauta-ahon (The Blanko).

– Mäkinen ja Hauta-aho ovat tuoneet keikoille lisää valovoimaa, vuonna 1993 bändin fanittamisen aloittanut, mutta vasta 2005 ensimmäisen kerran livenä Aitoossa nähnyt Lahti kehuu.

Lahti pyörittää Apulannan fanclubia. Ensimmäinen tehtävä oli perustaa yhtyeelle fanisivut facebookiin. Kahdessa vuodessa sivuston fanimäärä on noussut kahdestasadasta kahteentuhanteen.

– En oikeastaan ole tehnyt mitään ihmeellistä, Lahti sanoo vaatimattomasti.

Vaikka yhtyeen kaikki kuuntelijat ovat samalla viivalla, on taviksen ja tosifanin välillä pari pientä eroa.

Yksi: Siinä missä useammalla Apulanta löytyy lähinnä ruotsalaisen musiikkipalvelun digitaaliselta soittolistalta, Janne Lahden fyysinen Apulanta-kokoelma on arvoltaan useamman tonnin.

– Minulta puuttuu yhtyeen tuotannosta vain alkupään joitain promo-c-kasetteja. Onhan niillä arvoa, mutta minulle enemmänkin tunnearvoa.

Kaksi: Kenellä riittää sitkeys odottaa keikan jälkeen paukkupakkasessa nimikirjoituksia useamman tunnin ajan? Tai intoa pyytää fanituksen kohdetta yhä uudestaan ja uudestaan yhteiskuviin?

Janne Lahdella, jolta löytyy satoja yhteiskuvia eri artistien ja muiden julkisuuden henkilöiden kanssa. Hän tunnustautuu nimmarinmetsästäjäksi ja julkkisbongariksi.

Ensimmäisen nimmarinsa Lahti sai 1980-luvulla Napakympin Kari Salmelaiselta.

– Nimmareiden ostamisessa ei ole mitään mieltä, vaikka niitä nettihuutokaupoissa tarjoiltaisiin. Ideana on kohdata itse julkkis. Käteen jää nimmarin lisäksi useimmiten hauskoja muistoja.

Usein fanit haluavat ihannoimastaan tähdestä kaiken mahdollisen irti. Lahden mukaan fanittaminen voi olla paljon muutakin.

– Ehkä tärkeintä esimerkiksi Apulannan fanikerhossa on, että samanhenkiset ihmiset tapaavat keikoilla toisiaan.

Ketkä ovat tervetulleita Apulannan fanikerhoon ja onko teillä yhteistä heimohuutoa?

– Aivan kaikki Apulanta-henkiset. Heimohuutoa ei ole, mutta keikoilla voi aina kysyä että hei, mitä kuuluu.

Sen voi tehdä vaikka Aulanko-areenalla 12. lokakuuta. _HäSa

Kommentti: ”Anarkiaa” kasinon edessä

Hauska idea: kuvataan Apulantafani helsinkiläiskasinon edessä. Sen kasinon, jossa pidettiin Apulanta-gaala. Hauskempi idea: fani voisi poseerata kasinon ikkunan edessä palkintonsa kanssa. Sen palkinnon, joka on tehty tiiliskivestä.

Kuvauspäivä on sunnuntai ennen puoltapäivää. Kaduilla on rauhallista. Osa kävelijöistä pysähtyy hetkeksi katsomaan kuvauksia mutta suurin osa kävelee ohi.

Liikumme kuvattavan kanssa hitaasti kuin kameleontit. Emme halua antaa mitään uhkaavia merkkejä. Esimerkiksi sellaista, että kohta kasinon ikkunaruudussa olisi tiiliskiven mentävä aukko.

Kuvaukset sujuvat rauhallisesti, kunnes vartija ilmestyy ikkunaan. Näytän hänelle kameraa – rauhallisesti.

Ovi aukeaa, ja vartija käskee aluksi huutaen, sitten karjuen laskemaan tiiliskiven maahan. Sitten jutellaan, tai ainakin yritetään jutella.

Julkisilla paikoilla (kuten kadulla kasinon edessä) saa kuvata, kunhan se ei aiheuta häiriötä. Sen sanoo laki. Vartijalle on aivan turha ”jauhaa paskaa yleisellä paikalla kuvaamisesta, kun tiiliskivi on mukana”.

Se on kuulemma rinnastettavissa pankissa kuvaamiseen, jossa olisi leikkipyssyt mukana. Kuvaamiseen kadulla olisi vartijan mukaan tarvinnut tehdä diili kasinon kanssa.

Vartija ripittää meidät kovaäänisesti vaatien ”pelisilmää”. Sitä peräänkuulutan minäkin. Tilanne oli ollut rauhallinen. Vähemmän huomiota olisi herättänyt, jos vartija olisi tullut vaikka kysymään, että mitä me puuhaamme. Rauhallisen itsevarmasti, eikä hyökäten.

Kiitämme vartijan ripeätä toimintaa mutta moitimme tyyliä.

Jos olisimme olleet aikeissa rikkoa kasinon ikkunan, emme ehkä olisi tehneet sitä keskellä kirkasta päivää ja vielä itse dokumentoiden. Ainakaan ilman kommandopipoja. Ainakaan tiilellä, johon on painettu vuoden fanin nimi.

Toni Rasinkangas