Kanta-Häme

Rosvokuningatar paljastaa valeaikuiset

Hämeenlinna

Kirjailija Siri Kolu on rikollisena surkea.

Etenkin Me Rosvolat -kirjasarjasta tunnettu Kolu saa kirjailijavierailuilla vastata muun muassa siihen kysymykseen, miten ”pölliminen” häneltä itseltään sujuu. Huonosti, hyvin huonosti.

– Kerran lasten kanssa menimme Jyväskylässä omenavarkaisiin siten, että minä soitin ovikelloa ja kysyin, saisimmeko varastaa vähän omenoita, hän nauraa.

Torstaina Kolu luki Me Rosvolat -kirjojaan lasten taidefestivaali Hippaloilla. Hän pitää siitä, että pääsee tapaamaan kriittisintä lukijakuntaansa kasvokkain.

– On ihanaa, kun lapset esittävät kysymyksiä! Kuten vaikka että ootsä koskaan nuollut kastematoa. Ja voin vastata, että en, mutta ootsä nuollut iilimatoa. Siinä ollaan jonkin oikean äärellä.

OIKEAN ÄÄRELLÄ hän tuntuu olleen luodessaan Me Rosvolat eli maantierosvoperheen, joka on erityisen perso karkille.

Rosvoloista ei ollut tarkoitus tulla sarjaa. Mutta sitten palautetta alkoi tulla. Vyörymällä.

– Kirjoittaessani mietin, millaista oli olla lapsi. Tajusin, että lapsena olin ennen kaikkea vapaa. Minusta on tullut huolestunut aikuinen, joka kehottaa varomaan portaissa, hän kuvaa.

– Mutta maailma on meillä tässä ja nyt, eikä mikään ole ihanampaa. Miksi olisimme sen äärellä koko ajan huolestuneita?

Rosvosakki ilmestyi tarinoihin myös siksi, että Kolun oma poika oli kyllästynyt kotona tarjoiltaviin prinsessatarinoihin. Hän tilasi äidiltään takaa-ajon.

– Hän halusi myös vakoilemista puusta ja törkeesti karkkia. Ja kun aloin miettiä, kuka ajaa takaa ja ketä, tuli mieleen, että poliisi rosvoja.

KUN KOLU KIRJOITTI Rosvoloita, Otava oli jo julkaissut hänen esikoisromaaninsa Metsänpimeä. Kustantaja hänellä siis oli, mutta hän mietti, miten ilmaista halu kirjoittaa myös lapsille.

Hän ratkaisi sen osallistumalla Otavan ja Kinoproductionin lastenromaanikilpailuun ja voittamalla sen.

Hän kertoo lapsena nielaisseensa Peppi Pitkätossun kiekurapillerin, joka estää kasvamasta ”sureksi”.

– Lapset ovat täydellisiä valheen- ja tylsyydenpaljastuskoneita.

Kolua kiinnostaa tavallisen ja maagisen risteyskohta.

– Sitä lapset tekevät leikkiessään, yhdistävät todellisen ja taianomaisen tyyliin ”jos tuolla marjapuskassa olisi peikko”.

VILLIN JUONEN alla on painava sanoma, jonka kirjailija saattaa itse huomata vasta myöhemmin.

Me Rosvolat puhuu elämyskulttuurin puolesta tavarakulttuuria vastaan. Kolun seuraava romaanisarja puolestaan muistuttaa siitä, ettei kannata uskoa sokeasti kaikkeen, mitä sanotaan.

Syksyn sankaritar on noita Taika Taksinen, rakastettava pahis.

– Hän on valeaikuinen, joka on valeammatissa kunnallispoliitikkona. Lapsipäähenkilöt alkavat tajuta, että naisessa on jotain vikaa, Kolu kertoo.

– Tämä tarina oli päässäni samaan aikaan Rosvoloiden kanssa. Pääni on kuin lennonjohtotorni, on paljon tarinoita odottamassa laskeutumislupaa.

Taika Taksinen sai oman lupansa seitsemän vuoden muhituksen jälkeen. Kolu on innostunut kirjan kahdesta tasosta, joista toinen juoksuttaa tarinaa, toinen tarjoilee käsikirjan lähiönoitia vastaan.

– Siinä kerrotaan, miten heidät tunnistaa. Ohjeista saa aikaan leikin, jossa katsotaan maailmaa epäilyssilmälasien läpi.

Menot