Kanta-Häme Hämeenlinna

VIDEO: Työ kaatuneiden evakuointikeskuksissa oli Suomen sodissa niin raskasta, että moni olisi mieluummin mennyt taistelujoukkoihin

Taisteluissa ruhjoutuneiden vainajien tunnistaminen osoittautui vaikeaksi.
Sodan kasvoja. Museo Militarian Menetys ja muisto -näyttelyssä on esillä henkilökuvia Suomen sodissa kaatuneista. Kuvat: Sara Aaltio

Kuusikossa arkkujen tekijät olivat pakkasen kourissa lujilla. Vielä pahempaa oli hävittäjien vähän väliä uusiutuneet luotisuihkut.

Talvisodan aikana Suomessa tehtiin periaatepäätös, että taistelussa kaatunutta ei jätetä sotatantereelle.

Etulinjassa kaatuneesta huolehti usein ensimmäisenä lähin asetoveri. Myöhemmin kuolleiden siirtoa varten perustettiin kaikille rintamalohkoille kaatuneiden evakuointikeskukset (KEK).

Kaatuneiden huoltoon oli vaikea saada työntekijöitä, selviää Museo Militarian Menetys ja muisto -näyttelyssä.

Tutkija Samuel Fabrinin mukaan jatkosodassa suomalaiset perustivat väliaikaisia kenttähautausmaita, sillä kesäaika nopeutti ruumiiden hajoamista.

Työtä pidettiin fyysisesti ja henkisesti niin raskaana, että esimerkiksi täydennyshenkilöstöstä osa halusi mieluummin palata taistelujoukkoihin.

– Kuolleita haettiin kentältä pimeän turvin. Kaatuneita oli ajoittain niin paljon, että niitä jouduttiin pinoamaan huoltoa ja kuljetusta varten, kertoo projektitutkija Päivi Yli-Karhula.

KEK:n tehtäviin kuului vainajien siirtäminen ja kokoaminen, arkkujen rakentaminen kotiinkuljetusta varten, vainajien pesu ja arkuttaminen sekä niiden kuljetusten järjestäminen junissa hautauspaikkakuntaa lähinnä olevalle asemalle.

Talvisodassa jäiset ruumiit pantiin ensin sulamaan muutamaksi päiväksi riiheen tai saunaan. Niistä muodostui pahin pullonkaula.

– Jatkosodassa perustettiin väliaikaisia kenttähautausmaita, sillä kesäaika nopeutti ruumiiden hajoamista, kertoo tutkija Samuel Fabrin.

Keskuksissa työskenteli pappi, lottia, sairaanhoitajia ja 18–65-vuotiaita siviilejä eli valtion määräämiä työvelvollisia.

Video: Museo Militarian tutkija Samuel Fabrin kertoo Menetys ja muisto -näyttelystä ja siitä, ketkä olivat suuressa roolissa kaatuneiden evakuointikeskusten perustamisessa. Juttu jatkuu videon jälkeen.

Ongelmana vainajan tunnistaminen

Tunnistamisen helpottamiseksi arkussa olevasta vainajasta otettiin kasvokuva, jota kierrätettiin rintamalla tai kotiseurakunnassa. Kuva: Sara Aaltio
Tunnistamisen helpottamiseksi arkussa olevasta vainajasta otettiin kasvokuva, jota kierrätettiin rintamalla tai kotiseurakunnassa.

Työnkuva oli seuraava: Miehet muun muassa kantoivat ja nostelivat ruumiita, naiset puolestaan pesivät ja arkuttivat “kotimatkaa” varten.

Yhtenä ongelmana oli vainajan tunnistaminen. Ilman tuntolevyä kuolleesta ei välttämättä ollut jäljellä mitään, mistä sen olisi voinut tunnistaa.

– Työtä helpotti, jos tiedossa oli, mistä vainaja oli tuotu. Tunnistamisen helpottamiseksi arkussa olevasta vainajasta otettiin kasvokuva, jota kierrätettiin rintamalla tai lähetettiin kotiseurakuntaan, Yli-Karhula sanoo.

Museo Militarian näyttelyssä on esillä niin henkilökuvia kuin arkkutunnistuskuvia sodassa kaatuneista.

Käsky: Kuolinsyy ilmoitettava

Projektitutkija Päivi Yli-Karhula kertoo palan nousseen useasti kurkkuun Menetys- ja muisto -näyttelyä rakentaessa. Näyttelyn tekniikasta vastaa Hämeenlinnan teatteri. Kuva: Sara Aaltio
Projektitutkija Päivi Yli-Karhula kertoo palan nousseen useasti kurkkuun Menetys- ja muisto -näyttelyä rakentaessa. Näyttelyn tekniikasta vastaa Hämeenlinnan teatteri.

Kaatuneiden huollon organisointi määrättiin sotilaspapeille, sanoo tutkija Fabrin.

– Vielä talvisodan alussa ei ollut olemassa mitään virallista ohjetta, että haudataanko ruumiit kentälle vai lähetetäänkö kotiin. Sotilaspappien improvisoimisesta alkoi muodostua käytäntöjä.

Helmikuussa 1942 ohjesääntö täydentyi määräyksellä, että vainajan kuolinsyy on ilmoitettava.

Syynä siihen oli, että pastoreiden ja joukko-osastojen johtajien esittämissä kuolinsyytiedoissa oli ollut eroavaisuuksia.

Kuolinsyitä oli monia, esimerkiksi taistelu, vetäytyminen, tapaturma, haavoittumisen jälkitaudit, sairaudet, rintamakarkuruudesta johtunut teloitustuomio, itsemurha.

Talvisodassa kaatui tai katosi noin 26 000 sotilasta, jatkosodassa vastaava määrä oli noin 63 000. Lapin sota verotti tuhannen suomalaissotilasta.

Taistelussa kaatuneet olivat kaatuneita, olivatpa he sitten sotamiehiä, upseereita tai vain elämän koulun käyneitä. Siellä hän oli isossa pinossa ja tulee heti kotiin, kun vuoro tulee päästä ensin riiheen ja arkkuun.

Kursiivit otteet ovat Lauri Palvan kirjasta Sankarivainajien tie kotiin. Palva toimi talvi- ja jatkosodassa kenttäpastorina. Sotien jälkeen hän teki pitkän uran Riihimäen seurakunnan kirkkoherrana.

Museo Militariassa tänään avautuva näyttely kertoo talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden huollosta, sotilaspapiston työstä, kaatuneiden omaisten kokemuksista sekä sotaorvoista. HäSa

 

Sankarihaudat

Talvisodassa päätettiin, että kaatuneet siirretään haudattaviksi kotiseutunsa hautausmaille.

Sodassa kadonneet saivat kotiseurakuntiensa sankarihautausmaille omat muistomerkkinsä.

Sankarihauta on hauta, johon on haudattu sodassa, suoraan sodan seurauksena tai sotatoimialueella kuolleita sotilaita ja heidän palvelustoimiinsa rinnastettavia eli sankarivainajia.

Suomessa on noin 630 sankarihautausmaata.

Niistä evankelisluterilaisen kirkon vastuualueelle kuuluu 622, ortodoksiselle kirkolle seitsemän ja juutalaiselle kirkolle yksi.

Hämeenlinnassa sankarihautoihin on muun muassa Ahvenistolle haudattu 249 sotilasta. Omien sukujensa hautoihin on haudattu 47.

Kaatuneita on haudattu Venäjälle luovutetuilla alueilla sijaitseville kenttähautausmaille seitsemään eri paikkaan.

Sotavankileireillä kuolleiden muistomerkkejä on entisen Neuvostoliiton alueella seitsemän ja Kazakstanissa yksi.

Lähde: Kaatuneiden muistosäätiö