Kanta-Häme

Saa kiivetä!

Kolmen pojan äiti, Saara Kotiranta on tottunut vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin.

Lapset kiipeävät, hyppivät, juoksevat, eikä Kotiranta ole ensimmäisenä kieltämässä. Vaaran uhatessa peliin on kuitenkin puututtava. Viimeksi näin kävi, kun pojat olisivat halunneet laskea pulkkamäessä puuta päin.

Äiti on myös huomannut, miten erilaisia lapset ovat. Siinä missä rauhallista esikoista ei ole juuri koskaan tarvinnut isommin rajoittaa, on isompien perässä viilettävä kuopus täysin vahdittava. Tämä kun luulee kykenevänsä samaan kuin isommat.

– Minua on alkanut tökkiä se, että kaikkien pitäisi olla reippaita. Maailma odottaa, että kaikki pärjäisivät yksin, vaikka ei täällä kukaan pärjää itsekseen.

On olemassa toisenlaisiakin vanhempia. Niitä, jotka pyrkivät viimeiseen asti varjelemaan ja suojelemaan lastaan pieniltäkin muksahduksilta.

Niitä vanhempia, jotka juoksevat leikkipuistossa kuin henkensä hädässä varoittelemassa, että älä nyt vaan ainakaan sinne kiipeä.

Heitä kutsutaan ylihuolehtiviksi vanhemmiksi.

Väestöliiton perheneuvonnan koordinaattori, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa tunnistaa tyypin.

Oulasmaa tietää, että ylihuolehtivuus voi aiheuttaa ristiriitoja jopa parisuhteessa, etenkin, jos puolisoiden luonteet ovat kovin erilaiset.

– Ylihuolehtivaiselle voi olla sietämättömän stressaava tilanne, kun lapsi on sen huolettomamman vahdittavana. Siinä missä toinen on jatkuvasti pelon takia hälytystilassa, voi toinen kokea, ettei hänen vanhemmuuteensa luoteta.

– Se, onko vanhempana rento vai huolehtivuuteen kallellaan, ei tee vanhemmasta hyvää tai huonoa. Olemme kaikki erilaisia.

Suojeluvaiston korostuminen on tiettyyn pisteeseen asti täysin luonnollista ja välttämätöntäkin. Luonto on tarkoittanut näin, jotta jälkeläisistä pidettäisiin huolta.

– Ylisuojelevien ongelmana on mittasuhde, joka on vääristynyt. He ovat pelon takia jatkuvassa hälytystilassa.

Syksyllä Oulasmaa kävi retkeilemässä Nuuksion kansallispuistossa. Nuotiopaikalla hänen huomionsa kiinnittyi lapsiin. Parin perheen lapset taiteilivat jäisessä rinteessä temppuja, muiden lapset istuivat nuotiolla.

Temppuilevien lasten vanhemmat eivät kiinnittäneet juuri lapsiinsa huomiota, vaan juttelivat rennosti. Nuotiopaikalla istuneiden lasten vanhemmat taas keskittyivät havainnoimaan vaaroja, esimerkiksi tulta.

– Molemmissa tapauksissa lapsista pidettiin huolta, eikä vaaroja näkynyt. Olisin kuitenkin toivonut, että vaarojen toteamisen sijaan olisi myös arempia ja hitaammin lämpeäviä rohkaistu ja kannustettu kokeilemaan, miltä luonnon liukumäki tuntuu.

Oulasmaan mielestä vanhempien ja isovanhempien pitäisikin tarjota lapsille mahdollisuuksia liikkumiseen.

– Aikuiset ovat vastuussa siitä, että lapset pääsevät testaamaan asioita.

Vanhempien erilaisuudelle on Oulasmaan mukaan monta syytä.

Asiaan vaikuttavat ensinnäkin omat kokemukset. Sellaiset jutut, kuin että onko sattunut joskus jäämään kielestään kiinni jäiseen rautaan tai onko polttanut kätensä kuumalla levyllä. Vaikutusta on myös sillä, miten on itse tullut lapsena lohdutetuksi ja rauhoitetuksi vahingon satuttua.

Vaikutusta on myös omilta vanhemmilta opituilta malleilla, geeneillä, arvomaailmalla sekä sillä, miten väsynyt tai virkeä vanhempi pikkulapsiaikana on.

Kärjistäen voi sanoa, että ylisuojelevainen vanhempi voi tehdä lapsestaan aran ja pelokkaan – ainakin, jos lapsi on luonteeltaan arka, hitaasti lämpenevä ja varovainen. Uskalias rämäpää taas on isompanakin todennäköisesti rämäpäinen, vaikka vanhemmat olisivat kuinka hössöttäneet.

Aikuinen voi muuttaa käytöstään, hän voi oppia elämään ahdistuksensa kanssa.

– Vaikeissa tilanteissa voi laittaa silmät hetkeksi kiinni ja kuvitella vaikka olevansa jonkun turvallisen ihmisen lähellä. Mielikuvaharjoittelun avulla on mahdollista rauhoittua nopeastikin ja tuntea, miten syke laskee. HÄSA