Kanta-Häme

Sähköä herra Parkinsonille

Mauri  Rautiainen, 58, huutaa kivusta. Hänen päähänsä on kiinnitetty metallinen kehikko, ja sen tapit pureutuvat otsaan ja korviin.
 
Mikään ei ole koskaan koskenut näin paljon, mutta tätä Rautiainen on halunnut jo pitkään enemmän kuin mitään. Aivan lähellä päälakea ujeltaa pora. 
 
Sillä tehdään pian Rautiaisen kalloon kaksi reikää.
 
Meneillään on syväaivostimulaatioksi kutsuttu toimenpide, jonka pitäisi helpottaa Rautiaisen sairastaman Parkinsonin taudin oireita. Toimenpiteessä syvälle aivoihin asetetaan elektrodeja, joiden avulla johdetaan sähkövirtaa. Ne vaikuttavat liikkeitä säätelevään hermoalueeseen.
 
Rautiainen on pohtinut leikkaukseen ryhtymistä puoli vuotta. Kun päätöksen on lopulta tehnyt, on helpompi olla. 
 
Epävarmuus oli paljon pahempaa, ja kaikki ne mielessä pyörivät kysymykset: Entä jos leikkauksessa käykin huonosti? Entä jos siitä ei olekaan apua? Entä jos olisikin?
 
Mauri Rautiainen on leikkauspöydällä Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Jos kaikki menee hyvin, Rautiaisen elämä muuttuu paremmaksi. Tauti hellittää otettaan, pakkoliikkeet vähenevät, masennus helpottaa.
 
Jos leikkaus epäonnistuu, Rautiainen saattaa saada kallonsisäisen verenvuodon tai tulehduksen ja voi jopa kuolla. Sekin ajatus on ollut pakko kohdata. 
 
Kaikki Parkinsonin taudista kärsivät eivät saa samanlaista mahdollisuutta. Toimenpide sopii vain muutamalle prosentille potilaista.
 
Parkinsonin tauti tuli Mauri Rautiaisen elämään 12 vuotta sitten. Oli syyskuun kolmas päivä, kello näytti 18.45.
 
– Maailma romahti. Oli kaksi alaikäistä tytärtä, avovaimo ja velkainen talo. Oma ura lentäjänä oli nousussa. En muista mitään siitä, kun kävelin ulos vastaanotolta, Rautiainen sanoo.
 
Tauti tuli täytenä yllätyksenä. Rautiaisella oli ollut alaselkäkipuja, ja toinen jalka reistaili välillä juoksulenkillä. Jostain kumman syystä tikanheittotaitokin oli rapistunut. 
 
Rautiainen oli menossa vaivojensa kanssa ortopedille, mutta ei koskaan ehtinyt sinne asti.
 
Nyt hän kiittää onneaan siitä, että oli kirjoilla Oulussa, kun tauti alkoi oireilla, eikä esimerkiksi asuinkunnassaan Inarissa. Oulussa on alan huippuosaamista, ja epämääräiset oireet tunnistettiin Parkinsoniksi.
 
– Pienen paikkakunnan terveyskeskuksessa minua potkittaisiin vieläkin edestakaisin, hän epäilee.
 
Taudin toteamiseksi ei ole olemassa verikoetta tai muita testejä, vaan lääkärin on osattava laskea oireet yhteen. Se voi olla vaikeaa, sillä oireet saattavat olla eri ihmisillä hyvinkin erilaiset.
 
Yleensä taudin oireina ovat jäykkyys ja vapina, mutta Rautiaisella ei ole vapinaa lainkaan.
Pakkoliikkeitä sen sijaan on, ja ne tuntuvat inhottavilta. Pää kääntyilee puolelta toiselle, kädet ja jalat heiluvat, vaikka ne haluaisi pitää paikoillaan.
 
Vastaanotolta jäivät mieleen ne lääkärin sanat, jotka Rautiainen sillä hetkellä ymmärsi: ”Eiköhän me Mauri tämän sairauden kanssa selvitä.” Niihin sanoihin mies tarrautui, kun kaikki muu ympäriltä tuntui lakoavan.
 
Selvitty on, sanoo Rautiainen nyt. Ei käynytkään niin kuin hän pelkäsi. Että kaikki olisi ohi, haaveita ei ehtisi toteuttaa eikä elämää elää.
 
– Olen pystynyt vaikka mihin. Olen tehnyt töitä, matkustellut eri puolilla maailmaa, tytötkin ovat kasvaneet isoiksi ja fiksuiksi. Elämä ei loppunut, mutta se muutti muotoaan.
 
Tautiin kuuluvat suuret tilanvaihtelut. Välillä se saattaa viedä liikuntakyvyn kokonaan. Tauti myös aiheuttaa masennusta, josta on vaikea päästä ylös. Itseään on ollut pakko oppia lukemaan, jotta tietää mikä keino tepsii.
 
Rentoutuminen, uni, ravinto ja lääkitys, kaiken pitää olla kunnossa. Liikuntaa ei saa jättää, vaikka liikkuminen vaikeaa onkin. Rautiaista alkaa yhtäkkiä naurattaa.
 
– Tapasin käydä sauvakävelemässä pimeään aikaan syrjäisellä tiellä. Siellä tulikin toinen sauvakävelevä mies vastaan. Molemmat kävimme pimeässä sauvomassa, kun ei muuten kehdattu.
 
Lentäminen oli Rautiaisen suuri rakkaus. Hän lensi tilaus-, rahti- ja ambulanssilentoja Oulun Tilauslento Oy:n palveluksessa, mutta Parkinsonin tauti ja lentokoneen ohjaimet eivät ole sopiva yhtälö.
 
Hermostollinen, etenevä sairaus tarkoittaa automaattisesti lentolupakirjan menettämistä.
 
Rautiainen ja hänen työnantajansa halusivat kuitenkin taistella vastaan.
 
Rautiainen kävi kolmen kuukauden välein tarkastuksissa ja testeissä ja sai kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan lupakirjan. Kolme ja puoli vuotta hän jaksoi, sitten ilmailusta katosi ilo.
 
– Tietoisuus sairaudesta oli liian raskas, ja jatkuva testaaminen ja todisteleminen veivät voimat, hän sanoo.
 
Työt jatkuivat lehtoyhtiössä toimiston puolella, eläkkeelle Rautiainen jäi viime vuonna.
 
– Olen kuollut.
 
Se on ensimmäinen ajatus, joka hiipii Rautiaisen mieleen. Hän makaa vuoteessa, täysin liikkumattomana. 
 
Tältä se siis tuntuu, kuolleena oleminen, ajattelee Rautiainen, kunnes tajuaa. Pakkoliikkeet ovat poissa. Mistään ei nyi eikä kiristä, jalat, kädet ja pää lepäävät kaikki hiljaa paikoillaan.
 
Rautiaisen toivoma ihme on tapahtunut, ja leikkaukselle asetetut toiveet ovat toteutuneet. 
 
Aivoihin asennetut elektrodit ja niiden välittämä sähkö ovat vieneet Parkinsonin tautia taaksepäin.
Keho on yön jälkeen levännyt ja rauhallinen, ja samalla täynnä virtaa. Tuntuu kuin olisi jälleen nuori mies.
 
Rautiainen on päässyt kotiin Inariin neljä päivää leikkauksen jälkeen. 
 
Viikkoa myöhemmin hän alkaa hiljalleen uskaltaa uskoa siihen, että muutos on totta.
 
Lääkitystä on voinut vähentää kolmasosaan leikkausta edeltäneestä ajasta. Rintaan ihon alle asennettu tulitikkuaskin kokoinen stimulaattori toimii niin kuin pitää, samoin pieni kaukosäädin, jolla stimulaattoria ohjaillaan.
 
Sopiva sähkövirta löytyy kokeilemalla. Jos tehoa on liian vähän, oireet palaavat. Jos tehoa on liikaa, vääntyvät kasvot ja koko mies.
 
Ikkunasta katselee ulos mies, joka on saanut elämänsä takaisin. Ulkona satelee hiljalleen lunta, mutta sisällä ajatukset ovat jo keväässä. Silloin Rautiainen laskee veneensä Inarijärven vesille.
 
– Inari on huikea järvi. Kun on ollut siellä kolme päivää, ajan- ja paikantaju katoavat, eikä niillä enää ole mitään väliäkään, hän naurahtaa.
 
Energiaa ja intoa olisi nyt vaikka mihin, mutta toipilaan pitäisi vielä malttaa ottaa rauhallisesti. Tikit päänahasta on vasta poistettu ja totuttelu laitteeseen menossa.
 
Syvällä aivoissa Parkinsonin tauti on edelleen, sitä ei sähkövirtakaan poista. Mutta nyt taudin kanssa jaksaa taas taivaltaa, hyvinä ja pahoina päivinä. (LM-HäSa)
 

Neurostimulaatio yleistyy tulevaisuudessa

Neurostimulaatiohoidoissa aivojen toimintaa muokataan sähkövirralla. Kuulostaa tieteiselokuvalta, mutta ei suinkaan ole sitä vaan nykypäivää.
 
Vanhin sähköhoito ECT on ollut käytössä jo 70 vuotta, ja se on edelleen vaikean masennuksen perushoito. Sähköhoito on kärsinyt huonosta maineesta pitkään sen jälkeen, kun elokuva 
Kaksi lensi yli käenpesän antoi siitä julman kuvan.
 
Aivoihin kohdistuvilla toimenpiteillä eli psykokirurgialla on muutenkin ollut pitkään huono kaiku 1950-luvulla tehtyjen lobotomioiden vuoksi.
 
Neurostimulaatiossa ei tuhota aivokudosta vaan annetaan sille ärsykkeitä heikolla sähkövirralla.
 
Parkinsonin taudin hoidossa käytetystä syväaivostimulaatiosta (DBS, deep brain stimulation) on saatu hyviä tuloksia myös dystonioiden eli neurologisten liikehäiriöiden, epilepsian, essentiaalisen vapinan, vaikeiden pakko-oireiden ja vaikean masennuksen hoidossa. 
 
– Menetelmää on kokeiltu lupaavin tuloksin myös Touretten oireyhtymän hoitoon, kertoo Oulun yliopistollisen sairaalan neurokirurgi Mikko Kauppinen.
 
Kauppinen uskoo, että neurostimulaatiohoidot ja sen käyttökohteiden määrä tulevat jatkossa kasvamaan.
 
Toimenpiteellä voi olla hankaliakin sivuvaikutuksia, esimerkiksi puhekyvyn ja tasapainon heikentymistä. Joillakin Parkinson-potilailla on havaittu myös pelihimon kasvua ja lihomista.
 
Sivuvaikutukset saadaan yleensä hallintaan stimulaattoria säätämällä, sanoo Kauppinen.
 
– Sellainen riski, että potilaan tila menisi huonommaksi, on hyvin pieni. Suurin riski on se, että leikkauskohdat tulehtuvat.
 
DBS-toimenpiteen hinta on noin 30 000 euroa.

 

Päivän lehti

3.12.2020

Fingerpori

comic