Kanta-Häme

Salukilauma antaa emännälle sielunrauhan

Heidi Lappalaisen pihan Hämeenlinnan Puistonmäessä tunnistaa helposti. Omakotitalon tontti on visusti aidattu, ja tavallinen puinen portti on saanut korotusosan kompostielementeistä.

– Varsinkin meidän Manzana karkaili keväällä. Vei aikansa, ennen kuin aita saatiin riittävän korkeaksi sille. Ja silloinkin se alkuun etsi heikkoa kohtaa ja murisi harmilliselle esteelle, Lappalainen kertoo.

Hänen jutellessaan kolmen naisen kommuunin pihalla lojuu, nuuskii ja viipottaa seitsemän salukia eli persianvinttikoiraa. Niistä viisi on Lappalaisen omia ja kaksi kämppäkaverin. Muiden vinttikoirien tapaan ne juoksevat lujaa, mutta myös hyppäävät todella korkealle, eli korotettu aita on tarpeen.

Seitsemän koiran luulisi täyttävän minkä kokoisen talon tahansa, mutta Heidi Lappalainen vakuuttaa, että salukien kanssa eläminen on sopuisaa eikä edes kovin ruuhkaisaa.

– Nämä ovat sisätiloissa aika huomaamattomia. Ne ovat laumasosiaalisia eli tulevat hyvin toimeen keskenään, ja makoilevat läjässä ison osan päivää. Osa näistä on sisaruksia, eli niillä on ollut pennusta asti samat rituaalit ja ne ovat onnellisia, kun puhuvat keskenään koiraa.

Välillä vinttikoirien täytyy kuitenkin päästä juoksemaan täysillä, muuten emännän sisustus joutuu kärsimään. Esimerkiksi tyynyt saavat silloin kyytiä.

– Saluki on näkönsä avulla metsästävä koira. Juoksutuspaikat on siksi valittava tarkkaan, eikä riittävän suuria aidattuja alueita juuri ole tarjolla.

Heidi Lappalainen käyttää salukejaan myös juoksukilpailuissa. Ne osallistuvat sekä maasto- että ratajuoksuun, ja uusimpana lajina myös ajuekisoihin. Siinä kolme koiraa ajaa yhdessä takaa viehettä, ja koirien keskinäinen yhteistyö ja työnjako on tärkeää.

– Vinttikoirat tarvitsevat lisenssin osallistuakseen kilpailuihin, ja minun koirani ovat olleet paljon myös koejuoksuissa harjoittelukavereina.

Lappalainen kertoo, että harva saluki on hyvä kaikissa kilpailulajeissa. Maastojuoksu on kilpailuista suosituin, ratakilpailu on vaativampi koiralle.

– Kaikista salukeista ei tule ratajuoksijoita, mutta minulla on tällä hetkellä kaksi ratavarmaa koiraa. Tällä hetkellä oma suosikkini on kuitenkin ajuejuoksu, hän sanoo.

Kilpailut ja niihin valmistautuminen vievät aikaa, ja siksi onkin helppo uskoa, kun Lappalainen sanoo koiraharrastuksen antaneen hänelle kaiken.

– Olen onnellinen, kun toimiva koiralauma häärää ympärillä. Aiemmassa talossa koirilla oli erillinen huone. Luovuin siitä, kun tajusin, että kaikista mukavinta on antaa koirien kuljeskella vapaasti kodissa. Ja koirien kautta olen tutustunut sellaisiin ihmisiin, joita en varmaankaan muuten olisi tavannut lainkaan. Salukit ovat antaneet ihmissuhteita ja sielunrauhaa, hän kertoo.

Hoikat, pitkäjalkaiset ja -kuonoiset koirat ovat myös kauniita, ja Lappalainen on elvyttänyt vanhan taideharrastuksensa kuvaamalla koiriaan.

SIlti Lappalainen yllättää sanomalla, ettei itse asiassa koe olevansa koiraihminen.

– Nämä ovat siinä mielessä ihannerotua, että näissä ei ole koiran hajua eivätkä ne ole järin mielisteleviä.

Salukeihin hän ihastui jo viisivuotiaana saadessaan ensimmäisen koirakirjansa. Ensimmäisen koiransa, Raddan, hän otti parikymppisenä opiskelijana joulukuussa 2000.

– Kävin silloin opettajieni kanssa keskustelua siitä, miten saisin opinnot etenemään. Yksi ehdotti liikuntaa, mutta se ei innostanut, ja sitten joku keksi ehdottaa, että ottaisin koiran ja nimenomaan salukin. Siitä se lähti.

Ensimmäisen salukinsa Lappalainen hankki puhtaasti lemmikiksi, mutta harrastus vei nopeasti mukanaan, kun kuvioon tulivat juoksukisat ja yhdistystoiminta. Nykyään Heidi Lappalainen on Suomen Salukikerho ry:n hallituksessa sekä lehtitoimikunnassa.

Jo Raddan aikaan hän suunnitteli teettävänsä pentuja, mutta Raddalla oli terveysongelmia, jotka estivät suunnitelman. Muutaman vuoden kuluttua löytyi Ameena, joka on Lappalaisen mukaan unelmien täyttymys.

– Rotumääritelmän mukaan salukit ovat pidättyväisiä vieraita kohtaan, mutta eivät arkoja eivätkä aggressiivisia. Itse sanoisin, että salukit ovat ehkä vähän välinpitämättömiä, mutta parhaimmillaan saluki on silloin, kun pelko ei hallitse sen elämää, vaan se nauttii olostaan. Ameena on juuri sellainen.

Salukit ovat vaikuttaneet myös Lappalaisen asuinpaikkaan. Hän asuu nykyisin talossa, jonka omisti aiemmin pitkän linjan salukikasvattaja Marjo Aittokari. Aittokari kuoli viime vuonna, ja Lappalainen muutti vuokralle samaan taloon. Perintönä tuli myös Kerttu-koira, joka sai pysyä vanhassa kodissaan. HÄSA