Kanta-Häme

Sampsa Ertamon Toivo Kuula -ooppera ansaitsee päästä myös laajemman yleisön eteen.

Yllätä ikuinen virta sai kantaesityksensä Iittalan musiikkijuhlilla. Ooppera juhlistaa Toivo Kuulaa (1883–1918), jonka kansalaissodan loppuvaiheisiin ajoittuneesta kuolemasta on nyt kulunut 100 vuotta.

Kuula oli suomalaisen romantiikan tärkeimpiä säveltäjiä, yksi Sibeliuksen harvoista oppilaista. Hänen ensimmäiset teoksensa herättivät suurta huomiota, ja häntä pidettiin nousevan suomenkielisen musiikkikulttuurin suurena lupauksena.

Herkän ja liiankin temperamenttisen taiteilijan elämä päättyi dramaattisesti jo 34-vuotiaana.

Kuulan omaperäisen tyylin aineksia olivat myöhäisromantiikka, impressionismi ja kansanmusiikki. Varsinkin kuoro- ja yksinlauluissa hänen tuotantonsa on merkittävä. Syystunnelma ja Aamulaulu ovat tunnetuimmat esimerkit hänen tunteikkaasta ja paatoksellisesta tyylistään.

 

Sampsa Ertamo sävelsi kamarioopperansa neljälle solistille ja jousikvartetille. Libretosta ja ohjauksesta vastasi Arto Myllärinen.

Rooleihin oli löydetty mitä sopivimmat esittäjät.

Varsinkin itse Kuula oli lähes näköismuotokuva. Kalle Virtanen löysi hahmoonsa sopivasti temperamenttia menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Matti Torhamo lauloi Kuulan isänä ja Sibeliuksena hyvin, mutta oli Matti Kuulaksi aika kiltti. Tähän kaipasin myös orkestroinnin ja partituurin tukea.

Sopraano Vilja Riutamaa oli Alman roolissa valoisa ja innostava. Tumma ja uhkaava mezzosopraano Eeva Semerdijev loi Siljana osuvan vastakohdan hänelle.

 

Jos esitystä saapui seuraamaan lukematta Juhani Koiviston uutta tai Tuomi Elmgren-Heinosen vanhaa elämäkertaa, oli varmasti vaikeuksia ymmärtää nopeita, harppovia juonen käänteitä. Käsiohjelmassa olisi pitänyt olla vähän tarkempi juoniselostus. Torhamon kaksoisroolikin vielä sekoitti – hetken sai ihmetellä, miten Matti Kuulasta noin nopeasti tuli ryyppymies, kunnes ymmärrys riitti tajuamaan, että siinähän olikin Sibelius.

Karu Iittala-halli taipui oopperakäyttöön hyvin. Akustiikka on kelvollinen, ja viitteellinenkin lavastus yhdistettynä valojen käyttöön tarjosi riittävästi taustaa. Kuulalle tärkeät tähdet vaihtoivat väriä ja loivat tunnelmaa.

Ertamo käyttää kvartettiaan aivan perinteisellä jousisoitintekniikalla. Lopputulos on tyylikäs, mutta samalla vähän yksi-ilmeinen. Parempi kuitenkin luoda linjakasta tekstuuria kuin käyttää toisarvoisia tehokeinoja. Hypnoottisen tasainen jousisointi antaa teokselle vahvan selkärangan.

Odysseus-kvartetti toteutti partituuria säveltäjän johdolla taitavasti ja antaumuksellisesti; tulkintaa vastaan ei parane sanoa mitään.

 

Ertamon musiikki ei ole perinteisen dramaattista siten, että se ilmiselvästi tukisi laulajien ilmaisua. Ilo ja viha saavat usein hyvin samankaltaisen sävelityksen.

Sävyjen hallinnasta kertoo kuitenkin esimerkiksi se, että rakastetun Alman saapuessa näyttämölle harmoniat muuttuvat heti valoisammiksi ja kevyemmiksi, energia virtaa. Siljan musiikin luonne on ratkaisevasti karumpi.

Huumorin tapaistakaan ikuisessa virrassa ei humalaisen Eino Leinon lisäksi ole paljon, mutta harvoissa hetkissään se on tehokasta. Mieleen jäi Kuulan tragikoominen repliikki ensimmäisen lapsen menehdyttyä: ”Minäpä lähden Helsinkiin säveltämään!” Siihen jäivät vaimo ja kuollut lapsi, taide kutsui.

Ensemblen nuorin jäsen huipensi draaman oivaltavasti ja varasti melkein kaiken huomion aidosti surullisessa loppuhuipennuksessa.

Nyt kantaesitetty ooppera ansaitsee paljon laajemman yleisön.

—-

Yllätä ikuinen virta, säv. ja joht. Sampsa Ertamo, ohjaus ja libretto: Arto Myllärinen

Päärooleissa Kalle Virtanen, Vilja Riutamaa, Matti Torhamo ja Eeva Semerdjiev. Odysseus-kvartetti: Linnea Hurttia ja Sylvia Hurttia, viulu, Ivan Podyachev, alttoviulu, Johannes Teppo, sello

Yllätä ikuinen virta esitetään seuraavan kerran 23.10. Hämeenlinnan Verkatehtaalla.

SAKARI HILDÉN

 

Päivän lehti

29.11.2020

Fingerpori

comic