Kanta-Häme

Satiirikko elämäkerturin armoilla - Veikko Huovinen inhosi lokerointia.

Veikko Huovinen (1927–2009) inhosi lokerointia.

Kun sotkamolaiseen kirjailijaan yritettiin lyödä kainuistin leima, hän kirjoitti Rauhanpiipun, joka tapahtui keksityssä maassa esperantonkielisin nimin.

Kun häneltä odotettiin lisää huumoria, hän kirjoitti romanttisen Siintävät vuoret, hyytävän Talvituristin ja synkänpuoleisen Lemmikkieläimen.

Toisen Konsta Pylkkäs -romaanin kirjoittamista hän vältteli vuosikymmenet.

 

Eero Marttinen on tehnyt Huovisesta uuden elämäkerran Hiljaisen hymyn mies. Sopii kysyä miksi. On kuitenkin jo olemassa Arto Seppälän Ajatus on hiirihaukka ja Panu Rajalan Hirmuinen humoristi, mestarin oma muistelmateos Muina miehinä sekä Tero Liukkosen Kertoja, veitikka, toisinajattelija, syväluotaus Huovisen tuotannosta.

Marttinen on aiemmin koonnut varsin mainion kirjan Luonnonkierto Huovisen jälkeen jääneistä tarinoista.

Uuden kirjan tekoon Marttista lienee innostanut se, että hänellä oli runsaasti valmista materiaalia. Kainuun Sanomien kulttuuritoimittajana hän haastatteli Huovista tiheään 60-luvulta lähtien: uuden kirjan ilmestyessä, tv-sarjan tai elokuvan syntyessä, palkintojen tupsahdellessa tai kirjallisten kiistojen roihutessa.

Lisäksi mukaan on poimittu muiden toimittajien juttuja. On haastateltu vaimoa, sisaruksia, yhteistyökumppaneita ja harvoja kavereita. Kirjeenvaihtoakin on kaiveltu.

 

Vaikutteita Huovinen sai Cervantesilta, Gogolilta ja Stevensonilta, mutta myös kainuulaisilta kansanihmisiltä, joihin hän tutustui metsänhoitajaisänsä kautta ja savotoilla työskennellessään.

Kotimaisista edeltäjistään hän arvosti varsinkin Aleksis Kiveä, Ilmari Kiantoa ja Pentti Haanpäätä.

Kianto antoi nuorelle kirjailijalle hyvän neuvon: ”Hae poika apurahoja, hae!”. Haanpää kehui kirjeessään Huovisen esikoisnovellikokoelmaa Hirri ja toivotti tervetulleeksi alalle, vaikka ”sisua tämä homma välistä vaatii. Perkeleesti sisua. Mutta sitähän on nuorella miehellä.”

 

Hirrin novellit olivat syntyneet koti-ikävästä Helsingissä, metsänhoitajaopintojen lomassa. Huovinen oli myös kolunnut Ateneumia ja maalannut öljyvärimaisemia, mutta kirjoittaminen sujui paremmin. Hän sai tarinoitaan kaupaksi erälehtiin ja muihin aikakauslehtiin, mikä kannusti rahapulasta kärsivää opiskelijaa.

Haanpää kehui varsinkin niitä novelleja, joissa oli mukana korpifilosofi Konsta Pylkkänen. Ensimmäinen Pylkkäs-novelli oli jo nimeltään enteellinen: Maailman menoa on tarkasteltava vähän laajemmasta näkökulmasta.

Pylkkänen olikin sitten Huovisen esikoisromaanin päähenkilö, Havukka-ahon ajattelija. Kirja ilmestyi 1952, ja samana vuonna Huovinen valmistui metsänhoitajaksi.

Metsänhoitajan työt jäivät muutaman vuoden jälkeen. Huovinen tapasi tulevan vaimonsa Hilkan, joka tuli Tampereelta Sotkamoon hammaslääkäriksi. He menivät naimisiin 1958, ja Veikko jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi.

Perheen omakotitalosta lähti aikanaan maailmalle kolme lasta. Kirjoja valmistui Huovisen pajasta lähes vuosittain, joskus kaksikin.

 

Humoristista kehkeytyi satiirikko, hiirihaukka joka iski kyntensä kaikkeen otolliseen, mikä valppaisiin silmiin osui. Kuikasta 1963 alkaneissa lyhyissä erikoisissa hänen räväkkä tyylinsä jalostui huippuunsa.

Kirjailijaa lyötiin julkisuudessa etenkin äärivasemmalta, jossa erityistä närästystä aiheutti Huovisen liian tarkkanäköinen matkakuvaus Leningradista.

Muka-dokumentaarinen Hitler-elämäkerta Veitikkakaan ei ollut kaikkien mieleen. Jotkut ottivat sen tosissaan.

Alueellisesta taidetoimikunnasta Huovinen jäi pois kesken kauden, kun politikointi tympi. Meteliä pitämättä hän auttoi aloittelevia kirjailijoita, kuten Onni Palastetta.

Rasvamaksa-kokoelman kahdesta ihmissyöntinovellista Huovinen sai korkean tason kritiikkiä 1973. Suomen Kuvalehden nimimerkki Liimatainen ylisti niitä niin, että se oli eittämättä piruilua. Julkinen salaisuus oli jo tuolloin, että nimimerkin taakse kätkeytyi Urho Kekkonen.

Mikään matinealeijona Huovinen ei ollut. Hän inhosi esiintymistä ja vältteli kustannustalojen kokkareita. Mieluummin hän lähti kustantajan tai kollegan kanssa kalaan. Boheemia Huovisesta ei saanut tekemälläkään. Syntymäpäiviään hän vietti lehti-ilmoituksen mukaan puolukassa.

 

Marttisen elämäkerta on sinänsä aivan käypänen. Kirjakavalkadista nousee vähän väliä mieleen, että tuonkin voisi taas lukea uudestaan. Lentsusta ajattelin aloittaa.

Marttisen esi- ja jälkipuhe sen sijaan tökkivät ikävästi. Alussa hän sovittaa ammattimaisen puoluehaukkujan keksijää nykyhallituksen puolustajaksi. Lopun turhassa Sauli Niinistö -haastattelussa Marttinen vääntää Huovisesta väkisin kokoomuslaista, hyvä ettei lyö vainajalle jäsenkirjaa kouraan.

Marttinen myös ylistää Niinistöä kirjoittajana Huovisen tyyliseksi ja utelee, koska saamme presidentiltä uuden kirjan. Onneksi Niinistö ei sentään lähde mukaan toimittajan vouhotukseen.

Pitkin kirjaa Marttinen muistuttaa ystävyydestään Veikon kanssa. Huovisen haudalla Sotkamossa on mahdettu viime aikoina kokea jonkinmoisia järistyksiä. HÄSA