Kanta-Häme Hämeenlinna

Satu Heinonen on lastensa omaishoitaja – Vuosien varrella koettelemukset ovat olleet kovia, mutta lapsista saa voimaa

Satu Heinosen 2010-luku on kulunut omien poikiensa omaishoitajana.
Satu Heinonen on löytänyt arjen kiireiden keskellä myös omaa aikaa. Esimerkiksi uimassa käyminen auttaa omaishoitajaa jaksamaan. Kuva: Pekka Rautiainen
Satu Heinonen on löytänyt arjen kiireiden keskellä myös omaa aikaa. Esimerkiksi uimassa käyminen auttaa omaishoitajaa jaksamaan. Kuva: Pekka Rautiainen

– Olen aina sanonut, että tämä on elämää siinä missä kaikki muukin, kertoo äiti ja poikiensa omaishoitaja Satu Heinonen.

Vuosien varrella perheen elämässä on kuitenkin ollut omat koukkunsa.

Heinosella on kolme poikaa. Vanhin heistä on neuropsykologisesti normaali, mutta sairastanut aikoinaan keskivaikean masennuksen. Silloin lasten elämässä oli raskaita käänteitä: koulukiusaamista, vanhempien ero ja pahoinpitely omalla kotipihalla.

Keskimmäiselle lapsista on diagnosoitu älyllinen kehitysvammaisuus ja keskittymishäiriö. Nuorimmalla on diagnoosi autismin kirjosta ja myös keskittymishäiriö.

– Opiskelin viime vuonna kokemusasiantuntijaksi. Mielenterveystyön ensiapu -osakurssin loputtua kävimme juhlistamassa sitä kahveilla. Kun saavuin kotiin, sisällä haisi savu. Poikani sanoi, että hän aikoo tappaa itsensä. Parvekkeella oli tulipesä, jossa oli poltettu paperia ja poika oli polttanut sormiaan, Heinonen kertoo.

Tie vei siitä ensin Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiapuun ja sen jälkeen Tampereelle psykiatriselle. Koulukiusaaminen johti myös siihen, että lapsi vaihtoi koulua.

Perheellä on ollut takanaan raskaita koettelemuksia, mutta niistä on selvitty. Äiti on aina äiti, vaikka myös omaishoitaja. Arjen pulmista huolimatta hän saa voimaa lapsistaan.

Arki on pulmista huolimatta tavallista

Enimmäkseen arki on hyvin tavallista perhearkea. Omaishoitajana Heinosella ei ole työtä johon lähteä aamuisin, kun lapset ovat koulussa. Silloin hän opiskelee ja harrastaa – tekee työtä oman jaksamisensa ylläpitämiseksi.

– Iltaisin olen lasten kanssa ja vahdin heitä, katson että läksyt on tehtynä ja laitan ruuat. Se on muuten normaalia arkipäivän olemista ja tekemistä, mutta haasteensa siihen luo lasten erilaiset pulmat.

Omalla ajallaan Heinonen kirjoittaa myös blogia, jonka kautta saa päästettyä höyryjä. Kirjoittamisella on myös syvempi tarkoitus – tuoda maailmaan lisää tietoisuutta ja ymmärrystä.

– Blogilla haluan tuoda esiin maailmaa, jossa perheemme elää, ja asioita, joita minä ja lapseni käsittelemme, Heinonen kiteyttää.

Blogissaan hän on kirjoittanut esimerkiksi siitä kriisistä, jonka perhe kohtaa, kun lapsi saa diagnoosin.

– Istuin kaksi viikkoa lapseni sängyn vieressä. Minulla oli olo, että oma lapseni oli viety minulta pois. Se tunne on karmea: samaan aikaan ymmärrät, että lapsi on sama kuin ennenkin, muttet näe häntä enää samalla tavalla.

Kun diagnoosin kanssa pääsee sinuiksi, se voi tuoda mukanaan jopa helpotuksen. Lapsen käytöstä oppii ymmärtämään ja samalla kivi kasvattajan sydämeltä saattaa vierähtää pois.

Yhtä shokeeraavaa on kuitenkin se, kun muut aikuiset eivät hyväksy lapsia sellaisina kuin he ovat.

Ymmärrystä maailmassa ei voi olla tarpeeksi. Kaikki eivät ole vielä valmiita kohtaamaan erilaisuutta kasvokkain, ihmistä ihmisenä.

Vertaistuki ei aina ole parasta tukea

Mistä rankkoja kokemuksia läpikäynyt omaishoitaja voi löytää vertaistukea? Nykypäivänä vastaus lienee ilmeisin: Heinonen on aikoinaan perustanut Facebook-ryhmän Hämeenlinnan erityislapsiperheille.

Sittemmin hänestä tuntui siltä, että ryhmä kuormitti enemmän kuin antoi. Hänellä on edelleenkin sieltä kavereita ja ystäviä, mutta vertaistuki ei aina ole parasta mahdollista tukea.

– Lapseni puhuvat, käyvät koulua, näyttävät normaalilta ja käyvät läpi aivan samanlaisia vaiheita kuin kaikki muutkin. He kulkevat normaalia reittiä, ja joskus tuki on parasta sieltä, missä on normaalin kasvatuksen mukaisia lapsia tai ei lapsia ollenkaan, Heinonen kertoo.

Lapsista kaksi viettävät viikkonsa jo nyt poissa kotoa opiskelemassa. Omaishoitajan arkea on helpottanut se, ettei viikolla tarvitse keskittyä kuin yhteen lapseen.

– Lasten varttuminen on toiveikasta, pelottavaa, jännittävää ja epätietoisuuden sietämistä siitä, mitä on tulossa.

Lasten varttuminen toi murrosvaiheeseen

Keskimmäinen lapsista täyttää 18 ensi vuonna, silloin kuvioihin tulevat edunvalvonnat ja muut diagnosoidun nuoren paperityöt. Todennäköisesti poika muuttaa myös omaan asuntoon puolentoista vuoden sisään.

– Nyt kuljetaan aika mielenkiintoisessa vaiheessa, joka saa miettimään, miten tähän pitäisi äitinä suhtautua. Poika, joka on aiemmin ollut vahvasti kotona ja ohjauksen alla, pitäisi nyt osata päästää irti. Napanuoraa pitäisi antaa, mutta pojan pitäisi myös ottaa sitä, Heinonen pohtii.

Valmiudet siihen eivät kuitenkaan vielä tässä kohtaa ole välttämättä samaa luokkaa kuin nuorilla, joilla ei ole samanlaisia ominaisuuksia.

Heinonen on lukenut tutkimuksia, joissa nähdään, että lapsen kasvatustyö on tehty 15 ikävuoteen mennessä. Silloin vanhemman roolina on kulkea lapsensa rinnalla.

– Se on vaikea vaihe itselleni, mutta ei välttämättä lapselle, joka ei ehkä ymmärrä vastuutaan riittävästi.

Hiljalleen myös aika omaishoitajana päättyy. Heinonen on ollut liki vuosikymmenen omaishoitajana, mutta lasten vartuttua häntä kutsuu työelämä.

– Mitä minä teen? Mitä osaan tai en osaa tehdä? Mitä minä haluan tehdä sitten, kun olen aikuinen, kohta 40-vuotias. HÄSA

Tietoa omaishoidosta

Suomen omaishoidon verkosto määrittelee omaishoitajaksi henkilön, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka sairaudesta, vammaisuudesta tai muusta erityisestä hoivan tarpeesta johtuen ei selviydy arjestaan omatoimisesti.

Tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan noin

350 000 omaishoitotilannetta, joista 60 000 on sitovia ja vaativia.

Kunnan kanssa sopimuksen tehneitä omaishoitajia Suomessa on noin

47 500, joista noin 70 prosenttia naisia.

Omaishoitotilanne mielletään usein ikäihmisten hoitamiseksi, mutta monet hoidettavat läheiset ovat lapsia tai työikäisiä.