Kanta-Häme

Se toinen Janne

Kun Janne Virkkusella on syntymäpäivä, koko maassa liputetaan. Yleensä silloin, joulukuun kahdeksantena, myös soitetaan Hämeenlinnan Verkatehtaalla juhlakonsertti. Ohjelmistoon kuuluu poikkeuksetta Jean Sibeliuksen Finlandia.
 
Komeaa!
 
Janne Virkkunen ei toki ole kuka tahansa Janne Helsingistä, vaan 8.12.1865 syntyneen säveltäjämaestro Sibeliuksen tyttärenpojanpoika. Liputukset tulevat joka tapauksessa sukuun.
 
– Syntymäpäivän vuoksi minulle ylipäätään annettiin nimeksi Janne, Virkkunen sanoo.
 
Hän oli pieni poika 1950-luvulla, jolloin Jean Sibelius eli viimeisiä vuosiaan Ainolassa. Janne nuoremman isä Erkki Virkkunen hoiti vanhemman Jannen tekijänoikeusasioita, ja Papan ja Mummin luona vierailtiin usein sunnuntaisin.
 
– Olen hieman vääränikäinen, mutta kyllä minä Papan muistan – miten ystävällinen vanha herra hän oli. Mielikuva otsarypyistä antaa aivan väärän viestin. Hän oli tavattoman ystävällinen lapsia kohtaan, Virkkunen kertoo.
 
Ainola oli pienen pojan silmissä valtava.
 
– Nyt kun siellä käy, kaikki tuntuu aina pienemmältä.
 
 
 
Jean Sibelius ei ole Virkkusen sukulaisista ainoa, joka on kaivertanut nimensä Suomen kulttuurihistoriaan. Niin sanottu kulttuurin kultakausi on suorastaan miehitetty etenkin Järnefelteillä eli Aino Sibeliuksen suvulla.
 
Järnefeltit vilkkuvat historiankirjoissa, romaaneissa, äänilevyillä, Ateneumissa ja katujen nimikylteissä.
 
Ei Janne Virkkunen itsekään tuntematon ole. Hän jäi vuonna 2010 eläkkeelle Helsingin Sanomista, jonka päätoimittajana hän työskenteli melkein 20 vuotta.
 
Hänen sukunsa hääri Hesarin edeltäjääkin perustamassa. Yksi Päivälehden (1889–1904) puuhamiehistä oli kirjailija Arvid Järnefelt, Aino Sibeliuksen veli.
 
Oliko Virkkusen palo toimittajan uralle suvun perintöä?
 
– Ei. Minusta tuli toimittaja omasta palosta. Ei lähisuvussani edes ollut toimittajia.
 
Mummi Aino Sibelius oli hilkulla tehdä myös lehtinaisen uraa: ennen avioliittoa Jean Sibeliuksen kanssa hänelle tarjottiin Päivälehdestä kahtakin työtä, konttoristina ja oikolukijana. Hän myös teki monille lehdille käännöstöitä.
 
 
 
Virkkunen on – nykyään – sinut puuhakkaan sukunsa kanssa. Pitkällinen suvusta kyseleminen saa hänet kuitenkin rypistämään otsaansa.
 
Hänen sukujuuriinsa on juututtu maailman sivu: teini-ikäisen Jannen suvusta tehtiin numero Munkkiniemen yhteiskoulussa, kun Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana olleen tytön Amerikan-perhe tuli luokkaan vierailulle.
 
– Opettaja pyysi minua kertomaan, ketkä olivat isovanhempani. Se tieto läpäisi kyllä amerikkalaiset, Virkkunen hymähtää.
 
Kysyttävä on silti: Miten tuollaisesta suvusta noustaan omille siiville?
 
– Sukuunsa ei saa juuttua. Nuoruuden kapinavaiheessahan sitä kieltää sukunsa. Ikääntyessä se on alkanut merkitä enemmän, Virkkunen kertoo.
 
– Tietysti asian aina tiesi, mutta suvun vaiheet rupesivat kiinnostamaan vasta myöhemmin, 1980- ja 1990-luvuilta lähtien.
 
 
 
Kuun lopulla Virkkunen tulee Hämeenlinnaan varta vasten puhumaan suvustaan.
 
Hän keskustelee Studia generalia -illassa isoisoisoäidistään Elisabeth Järnefeltistä yhdessä suvun kirjekokoelmista kirjoja toimittaneen SuviSirkku Talaksen kanssa.
 
Kirjejäämistöt ovat aarre. Ne kertovat paitsi suvusta ja sen yksittäisistä jäsenistä, myös suomalaisesta yhteiskunnasta.
 
1800- ja 1900-lukujen taitteessa Järnefeltien posti liikkui muun muassa Helsingistä Pariisiin, Vaasasta Kuopioon ja Lohjalta Italiaan sen mukaan, missä vaikutti Ainon isä, kuvernööri ja senaattori Alexander Järnefelt, tai missä viilettivät perheen taiteelliset lapset puolisoineen.
 
Sairaudet, taidemielipiteet ja ongelmat jaettiin. Etenkin rahapula oli aina läsnä, muuallakin kuin viftaavan Janne Sibeliuksen perheessä.
 
– Eivät Järnefeltit rikkaita olleet. He vaihtelivat ruokaa keskenään, lähettelivät hilloa. Helsingin kirjamessuilla kysyin SuviSirkulta, miten he elivät. ‘Velaksi’, SuviSirkku sanoi.
 
 
 
Vaikka Janne Virkkunen on ammattikirjoittaja, hän ei ole kirjoittanut suvustaan. Eikä aiokaan kirjoittaa.
 
– Ei minulla ole mitään mahdollisuuksia kilpailla jo tehtyjen tutkimusten ja elämäkertojen kanssa. Mainioita esimerkiksi nämä SuviSirkun kirjat. Mahtavia dokumentteja siitä, miten jengi eli ja mitä kaikkea se teki.
 
Virkkusen ominta alaa ovat ennen kaikkea sananvapauskysymykset. Niiden edistämisestä hänet on palkittukin: Suomen Kuvalehti myönsi vuonna 2010 tunnustuspalkinnon “pitkäaikaisesta ja tinkimättömästä sananvapauden puolustamisesta”.
 
– Maailmassa on 7,2 miljardia ihmistä. Tuskin miljardilla on kohtuullinen sananvapaus, hän huomauttaa.
 
Viime vuonna hän julkaisi lehtimiesuraansa käsittelevän teoksen Päivälehden mies, joka kertoo, millaista on luotsata suurta päivittäislehteä.
 
Hän lähti lehtimaailmasta juuri ennen kuin digiaika räjähti lehdentekijöiden silmille. Murroksessa luoviminen jäi seuraajille.
 
– Olen hyvin tyytyväinen, että nykyään voin itse valita asiat, joita pohdin, eikä tarvitse määrittää kantaa joka asiaan.
 
Tällä hetkellä häntä mietityttävät muun muassa Ukrainan kriisi ja siihen liittyvät rajansiirrot.
 
 
 
Seuraava kirjallinen projekti kyllä liippaa kulttuurisukua. Virkkunen toimittaa yhdessä Lasse Lehtisen ja Anna Krohnin kanssa juhlakirjan My Sibelius eli Minun Sibeliukseni.
 
Teoksessa eri ihmiset kertovat suhteestaan Sibeliukseen. Virkkunen on itsekin kirjoittanut yhden tarinan.
 
– On jännä nähdä, miten ihmiset tulkitsevat sitä musiikkia. Teksteissä on kivasti vaihtelua, Virkkunen kertoo.
 
Ensi vuoden hulinaa odotellessa Virkkusen aiemmin etäinen suhde isoisoisän syntymäkaupunkiin on tiivistymään päin. Hänestä on tullut taajaan nähty vieras Hämeenlinnassa.
 
Hän muun muassa seurasi kaupunginvaltuuston lehterillä kokouksen, jossa Hämeenlinna julistautui maailman Sibelius-pääkaupungiksi.
 
Virkkusen havaintojen mukaan Sibeliuksen juhlavuoteen valmistautuva Hämeenlinna on “virkeä stadi”.
 
– Minusta Hämeenlinnassa on tehty hyvää työtä. Juhlavuoteen on sitouduttu. Vaikka aika kauan siellä on kestänyt tajuta, millainen brändi Sibelius on.
 
 
 
Vuonna 2015 Hämeenlinnalla – ja muilla Sibeliusta brändikseen havittelevilla kaupungeilla – on näytön paikka. Pelkästään Hämeenlinnassa on luvassa useita festivaaliputkia ja muita tapahtumia.
 
Soppaa hämmentää monta kokkia. Miltä se tuntuu sukulaisesta?
 
– Kunhan ei mene ihan markkinatouhuksi. Ainoa huoli on se, saadaanko aikaan myös hauskoja tapahtumia. Suomalainen tapa juhlia kun on se, että mennään haudoille sytyttämään kynttilöitä, Virkkunen hymähtää.
 
– Iso kysymys on sosiaalisen median hyödyntäminen ja ihmisten saaminen sen kautta mukaan tähän. Juhlien pitäisi olla verkossakin elämys.
 
 
 
Siitä loppuvuonna julkaistavasta Sibelius-kirjasta vielä. Se on tulossa ulos vielä tänä vuonna, ennakkomaistiaisena juhlavuodesta.
 
Arvaako joku julkaisupäivän?
 
Hyvänen aika. Lämpimäistä juhlitaan tietenkin tekijän ja kohteen yhteisenä syntymäpäivänä 8. joulukuuta. Lippujen liehuessa. (HäSa)
 
 
 
Studia generalia: Elisabeth Järnefeltin kirjeenvaihtoa. Janne Virkkunen ja SuviSirkku Talas Hämeenlinnan Raatihuoneessa to 24.4. klo 19.