Kanta-Häme

Sielunsisar toisesta ajasta ja paikasta

Tänään julkaistaan Riitta Jalosen kahdestoista romaani Kirkkaus.

– Luojan kiitos, Jalonen puuskahtaa.

Kolmen vuoden kirjoitusprosessi ravisteli kirjailijan fyysiikkaa kummittelemalla mielessä päivin ja öin.

– Laskeskelin, että tänä aikana kävelin melkein 10 000 kilometriä. Tämä teos vaati ihan hirveän paljon happea. Minulla oli muistikirja mukana, ja välillä opettelin mieleen pulpahtavia lauseita ulkoa, Jalonen kertoo.

Uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta kertova romaani vei Jalosen ruotimaan kirjoittamisen pakkoa ja kirjoittamisen ihmettä. Ennen kaikkea romaani kertoo kirjoittamisen voimasta.

– Taide auttaa selviytymään vaikeiden elämänvaiheiden yli ja ylipäätään selviytymään elämästä. Sillä on valtava voima. Parhaimmillaan se siirtyy kirjailijalta lukijalle.

Tarina Janet Framesta muhi Jalosen mielessä parikymmentä vuotta. Hän kuuli kirjailijasta ensimmäisen kerran vuonna 1994, perheen työmatkan viimeisenä päivänä Uudessa-Seelannissa.

– Menin Aucklandissa kirjakauppaan ja kysyin, mitä oman maansa kirjailijaa he suosittelisivat. Minulle tyrkättiin Janet Framen omaelämäkerta, painava järkäle, ja esikoisromaani Owls Do Cry. Niiden kanssa matkustin kotiin.

Lukuaikaa teoksille ei silloin ollut, mutta Framen kieli ja vertauskuvat kiinnostivat heti.

Kului aikaa, ja kuvittaja-kirjailija Kristiina Louhi toi – Jalosen kirjahankinnoista tietämättä – lahjaksi elokuvan, joka Jalosen olisi ”pakko nähdä”. Se oli Jane Campionin An Angel at My Table, joka perustuu Framen elämäkertaan.

Frame tuli kaiken aikaa lähemmäs.

– Sitten kustannustoimittajani kysyi edellisen romaanini valmistuttua, mitä mahdan kirjoittaa seuraavaksi, ja yks kaks tekstiä alkoi tulla.

Kauan kannettu teksti suorastaan vyöryi esiin. Jalonen koki voimakasta yhteyttä ihmiseen, joka oli asunut toisella puolella maapalloa ja jo kuollut.

Lopputulema on romaani, joka on sivumäärältään Jalosen tähän asti mittavin: noin 350 sivua.

– Janet Framen kohtalossa on täytynyt olla jotain, johon kiinnityin. Löysin myös ihmisen, jonka kautta kuvata omaa kirjoittamistani.

Riitta Jalonen kirjoittaa kaikki romaaninsa ensin käsin. Frame-tekstiä pulppusi niin, että se tuotti hurmiotiloja. Siitä fyysiset oireetkin kumpusivat.

– On rankkaa kirjoittaa tuntikausia käsin sellaisessa hienossa tilassa. Tämäntyyppistä sulautumisen kokemusta minulla ei ole aiemmin ollut, vaikka esikoisteoksesta on jo 26 vuotta.

Kirjoittamisen prosessin kuvaaminen on vaikeaa. Jalonen on aiemmin koettanut valottaa sitä esseessä, mutta vasta tämä romaani tuotti luontevan väylän.

– Löysin siihen raamit toisesta kirjailijasta. Itseäänhän tällaisessa prosessissa lopulta tutkailee. Fiktion suoja on tärkeä. Sen turvin voi käsitellä vaikeita asioita.

Janet Frame (1924–2004) koki asioita, joista voisi menettää mielenterveytensä loppuelämäkseen – tai kirjoittaa niistä. Frame valitsi kirjoittamisen.

Hänen omaelämäkertansa, kymmenen romaaniaan, kolme novellikokoelmaansa ja runonsa käsittelevät hänen kokemuksiaan.

Frame vietti vuosia kolmessa eri mielisairaalassa, koska hänet määriteltiin aiheetta skitsofreenikoksi. Hänen lahjakkuutensa oli muiden mielestä omituista. Hän muun muassa puhui välillä vertauskuvin.

– Hän sai yli 200 sähköshokkia ilman esilääkitystä, ja myöhemmin hän oli jonossa lobotomiaan. Hänet poistettiin siitä viikkoa ennen toimenpidettä, kun tuli tieto hänen esikoisteoksensa saamasta palkinnosta.

Framen teoksia ei ole suomennettu, vaikka hän on maailmalla hyvin tunnettu.

– Hän oli Nobel-veikkauslistoilla aina 2000-luvun alkuun asti. Todella toivon, että joku kääntäisi häntä. Olisi ihanaa lukea pinnistelemättä hänen kieltään. HäSa