Kanta-Häme

"Siipiveikot! Pinnarit! Karkurit!"

Vihapuhe. Sana on tuore, mutta sisältö riihimäkeläiselle Erkki Löfbergille tuttu jo kolmenkymmenen vuoden takaa.
 
– Samaan tapaan kuin nyt puhutaan esimerkiksi maahanmuuttajista, puhuttiin 1980-luvun alussa siviilipalvelusmiehistä. Puhe siviilipalvelusmiehiä vastaan oli myös organisoitua: systemaattinen parjauskampanja, Löfberg sanoo.
 
– Se vaikutti niin, että tuli normaaliksi puhua sivareista halveksuvasti.
 
Löfberg tutki tuoretta kirjaansa varten muun muassa 1980-luvun sanomalehtiä ja haastatteli siviilipalveluksen 1980-luvulla käyneitä miehiä. Teos Kanta vaihteli – sivarit kertovat tuli ulos Likeltä tänä syksynä.
 
– Haastateltavista moni muistaa sivariajan vuodenmittaisena simputuksena ja pakkotyönä. Lehdissä esimerkiksi huippupoliitikot pääsivät sivulauseissa puhumaan isänmaanpetturuudesta ja muun muassa syyttämään siviilipalvelusmiehiä kommunisteiksi vailla minkäänlaista totuuspohjaa.
 
Miten vakaumus todistetaan?
Kirja pureutuu erityisesti 1980-luvun alun ”sivarikiistoihin”. Silloin puitiin palveluksen kestoa ja sitä, kenellä on oikeus päästä siihen. Paljon hakemuksia hylättiin eikä perusteluita tarvinnut esittää.
 
Uskonnollinen tai eettinen vakaumus piti todistaa.
 
– Miten todistat eettisen vakaumuksen? Uskonnollisen vakaumuksen todistamiseen puolestaan riitti pastorin todistus, Löfberg hymähtää.
 
– Viidennes hakijoista hylättiin. Ongelma ratkesi vasta, kun lakia vuonna 1987 muutettiin ja vakaumuskuulustelut lopetettiin.
 
Löfberg käy teoksessaan läpi lehtikirjoittelua vuosilta 1981–1984.
 
– Kommentoin sitä itse mahdollisimman vähän. Lukija voi itse päätellä, miltä ajan ilmapiiri vaikutti.
 
Kiista kärjistyi vuonna 1984, kun Pertti Haaparanta päätyi vankilaan. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen mielipidevanki, ja tästäkin käytiin raivokasta debattia painetussa sanassa.
 
Kustantamo tarttui heti
Löfberg on jakanut teoksen kolmeen osioon – tai näytökseen, sillä hän kertoo kirjoittaneensa kirjan tarkoituksella näytelmän muotoon prologeineen päivineen.
 
– Tämä on farssi koko juttu, hän hymähtää.
 
Aiemmin oppikirjoja kirjoittanut Löfberg työskentelee Riihimäen lukiossa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina. Idea sivarikirjasta kypsyi muutamia vuosia, kunnes Löfberg vuosi sitten tarttui projektiin.
 
– Olin pari kuukautta virkavapaalla ja tein haastattelut. Olin varma, että joku ottaisi sen, koska aiheesta ei kukaan ollut kirjoittanut mitään. Minulla oli 20 sivua kirjoitettuna, kun tarjosin ideaa kustantamoille. Like tarttui siihen heti.
 
Kirjassa puhuu 23 haastateltua – ja toki Löfberg itse. Hän on itsekin siviilipalvelusmies.
 
– Halusin kartoittaa ja tutkia eri ihmisten kokemuksia siviilipalvelukseen hakeutumisesta.
 
Haastattelujen ja lehtitekstien lisäksi Löfberg esittelee Asevelvollisten tutkijalautakunnan pöytäkirjoja.
 
– Lukiessa voi verrata kuulusteludokumentteja ja haastateltujen kokemuksia toisiinsa. 
 
Puhdistava ja iloinen kokemus
Löfbergin haastateltavat edustavat erilaiisia poliittisia kantoja. Tästä kirjan nimikin on löytynyt. Joukkoon mahtuu niin johtajia, kansanedustajia kuin taiteilijoitakin.
 
Tarinansa kertoo muiden muassa tuore kehitysministeri Pekka Haavisto (vihr.).
 
Löfbergin haastattelussa hän iloitsee siitä, että nykyään siviilipalveluksen arvo ymmärretään. Upseerit ovat toivoneet useamman valitsevan siviilipalveluksen, jotta jokainen voisi tuntea tekevänsä yhteiskunnan kannalta merkittävää työtä.
 
Ero kolmenkymmenen vuoden takaisiin asenteisiin on valtaisa.
 
Löfbergin mukaan suurin osa mukaan pyydetyistä puhui palvelusajastaan mielellään.
 
– Useille haastattelun antaminen oli puhdistava ja iloinen kokemus. Moni kommentoi, että vihdoin saa kertoa, mitä se oli. Kiukku ja katkeruus ovat vuosien mittaan lientyneet.
 
Kaikkien haavat eivät silti ole arpeutuneet.
 
– Esimerkiksi eräs yritysjohtaja ei halunnut antaa haastattelua. Hänen ei ollut tarvinnut kertoa asiasta koskaan eikä hän edelleenkään halunnut leimaantua. Muutama sanoi, ettei halua muistella niin kurjia asioita.
 
Ei päästy sanomaan upseeriksi
Löfberg ei jää pelkäksi sivustakatsojaksi itsekään. Teoksessa on osio nimeltä Hörhön tunnustukset.
 
Kun hän itse hakeutui siviilipalvelukseen, hän oli jo perheenisä. Hän kertoo suhtautuneensa kuulusteluihin kuin näytelmään, jossa hänellä oli tietynlainen rooli.
 
– Minun piti esittää hörhöä ihmistä, jota ei saada ärsytetyksi. Ei päästäisi sanomaan, että olisin upseeriainesta. Omat kieltäytymisen syyni olivat poliittiset: vastustin YYA-sopimusta. Puhuin kuitenkin eettisistä syistä, koska poliittisia syitä ei hyväksytty.
 
Palo-opistossa kurssisihteerinä toiminut Löfberg koki palveluksensa vuodenmittaisena simputuksena.
 
– Esimieheni teki kaikkensa osoittaakseen, että olin paarialuokkaa. Palvelus oli kuurupiiloa idiootin kanssa.
 
Sivariajan varjot eivät kuitenkaan häiritse häntä enää.
 
– Kirjan tekeminen oli hauska matka omaan nuoruuteen. Nyt kirjan avulla voi kertoa siitä ajasta vaikka omille lapsille.
 
60-luvun lapset odottivat sotaa
Maailma on muuttunut, ainakin siviilipalvelusta koskevien asenteiden verran. Nykyään sivarin valitsevia ei katsota kulmia kohotellen – eikä heitä haukuta yleisönosastoissa ja haastatteluissa ”käpykaartilaisiksi”, ”lintsareiksi”, ”rintamakarkureiksi” tai ”pettureiksi”.
 
– Siviilipalvelukseen pääsy on käytännössä vapautunut, ja asenteet ovat muuttuneet niin, ettei ole suurta merkitystä, valitseeko ase- vai siviilipalveluksen. Silti sivaria pidetään edelleen vähäpätöisempänä palveluksena. Palveluspaikat ovat kuitenkin mielekkäitä, Löfberg analysoi.
 
Nykymaailmassa on – uuden vihapuheen noususta huolimatta – monin tavoin helpompi hengittää kuin Löfbergin sivariaikoina.
 
– 1960-luvun lapset odottivat koko ajan kolmatta maailmansotaa. 1970-luku ei ollut mielipiteltään kovin erilainen. Ilmapiiri oli rajoittunut ja ankea, hän sanoo.
 
– Kun matkusti Ruotsiin, tuntui kuin olisi pannut valot päälle. Ilmapiiri oli niin erilainen. Ero Helsingin ja Tukholman välillä oli suurempi kuin Helsingin ja Leningradin välillä. (HäSa)
 
 
Erkki Löfberg: Kanta vaihteli – sivarit kertovat. Like 2013.
 
 
 

Hyödyksi sairaalassa ja kurahaalareita pukemalla

 
Kaikki 1980-luvun siviilipalvelustarinat eivät ole tarinoita simputuksesta ja halveksunnasta.
 
– Oli niitäkin, jotka saivat tehdä mielekästä työtä, sanoo Kanta vaihteli – sivarit kertovat -kirjan kirjoittanut Erkki Löfberg.
 
Myönteiset tarinat on esimerkiksi Helsingin apulaiskaupunginjohtajalla Pekka Saurilla (vihr.) ja näyttelijä, kirjailija Reidar Palmgrenilla.
 
– Tunsin olevani tarpeellinen ja toivottu työntekijä, Palmgren sanoo.
 
Hän työskenteli palvelusaikansa Järvenpäässä ja Keravalla päiväkodissa ja kehitysvammaisten työkeskuksessa.
 
– Ajattelin jo silloin, että minusta on paljon enemmän hyötyä pukiessani lapsille kurahaalareita ja opastaessani kehitysvammaisia kuin opettelemassa petaamista ja pokkurointia jollain kasarmilla.
 
Pekka Sauri vietti osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Hämeenlinnassa ja kirjoitti ylioppilaaksi lyseosta. Siviilipalveluksensa hän kuitenkin suoritti Järvenpään sosiaalisairaalassa.
 
Hänellä oli jo psykologin pätevyys.
 
– Olin ihan normaali työntekijä siellä. Siellä oli töissä useita sivareita esimerkiksi lääkärinä.
 
Ei mukana tappamisjärjestelmässä
Sauri oli Lontoossa, kun kutsu palvelukseen kävi. Hänen ei tarvinnut tavata tutkintalautakuntaa.
 
– Pääsin sujuvasti sivariin. Itse palveluksen koin hyödylliseksi sekä itseni että yhteiskunnan kannalta. Tosin sosiaalisairaalassa oli sellainenkin sivari, joka vietti 12 kuukautta kuorimalla perunoita.
 
Reidar Palmgren valitsi siviilipalveluksen eettisistä ja omantunnonsyistä.
 
– Koin voimakkaasti, etten halua olla mukana järjestelmässä, joka perustuu ihmisten tappamiseen. Siitä syystä aseeton palveluskaan ei minulle käynyt, hän sanoo.
 
– Ajattelin, että jos joskus joudun tilanteeseen, jossa henkeäni uhataan, puolustaudun kyllä vaikka asein, mutta haluan sen olevan oma päätökseni, ei upseerin komento. Näin kerroin kuulusteluissa, ja se hyväksyttiin. Kuulustelutilannekin oli ihan miellyttävä ja asiallinen.
 
Pekka Sauri esitti perusteluissaan, että globalisaation vuoksi perinteinen sotapoliittinen ajattelutapa oli aikansa elänyt, ja hän palvelisi maataan mieluummin siviilihallinnon tehtävissä.
 
Palveluspaikassa sivareilla oli oma luottamusmies. Pestin sai Sauri, ja yhteistyö sairaalan hallinnon kanssa sujui sutjakkaasti.
 
Sekä Sauria että Palmgrenia kohdeltiin palveluspaikassa hyvin.
 
– Kehitysvammaisten työkeskuksessa esimieheni, jonka aviomies oli kapiainen, oli hiukan nuiva meitä sivareita kohtaan, mutta aina kuitenkin asiallinen. Päiväkodissa porukka oli mainio, Palmgren kiittää.
 
– Kukaan ei ole koskaan ihmetellyt valintaani. Minut on myös kutsuttu valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille, Sauri kertoo.