Kanta-Häme

Siirtyvien mööpelien talo

YÖVIERAS

Aina ei mene kuin Strömsössä. Hahkialan kartano on lukittu. Sivuveranta on valaistu, mutta muuten paikka on pimeä kuin Hauhon helmikuinen iltayö.

Sovitut päivämäärät ovat sekoittuneet, ja meistä tulee yllätysyövieraita. Toimitusjohtaja Anne Pekkanen on kuitenkin lähitienoolla, ja ovet aukenevat.

Tuulessa kolahteleva satavuotias kartano on aavemainen näky. Eteisessä Charpentierin suvun muotokuvat tuijottavat hämärän läpi.

Aaveita täällä totta puhuen ollaan tapaamassa. Valokuvaaja Terho Aalto tähtäilee onnellisena lämpökameralla oviaukoista sisään.

Kartanon huoneet on nimetty rakennuksessa majoittuneiden presidenttien mukaan. Huoneet ovat moitteettomassa kunnossa, valmiina vastaanottamaan vaikka yllätysvieraat.

K.J: Ståhlberg asui Hahkialassa talvisodan vuosina. Hän on paikalla myös nimikkohuoneessaan – tosin vain valokuvana.

– Kyösti Kallion huoneessa ja alakerran ruokasalissa on pudonnut tauluja niin, että ne ovat olleet aamulla seinän viereen aseteltuina. Risto Rytin huoneessa taas verhotanko tuli alas, ja verhot oli laskostettu siististi maahan. Minkäänlaisia murtumia seinässä ei ollut, Pekkanen sanoo ja osoittaa sileää kiviseinää.

Rytin huoneessa on joku läsnä. Näin vieraat ovat ainakin Anne Pekkaselle raportoineet. Yksi oli ollut tuntevinaan jonkun seisovan yöllä sängyn vieressä, toinen taas tunsi, kuinka häntä peiteltiin.

Kerran Pekkanen kummasteli valkoisia pisaroita, jotka johtivat yläkerran salista Rytin huoneeseen. Pisarat osoittautuivat steariiniksi. Oudoksi tämän tekee se, ettei huoneissa palovaaran takia polteta kynttilöitä.

Rytin huone on ainoa, jossa on talon puolesta pieni radio. Jos meno äityy turhan levottomaksi, musiikki rauhoittaa tunnelman.

Relanderin huoneessa asiat eivät ole mallillaan. Raskas antiikkisänky on väärässä kohdassa.

– Ette voisi auttaa vähän? Taulun pitäisi olla keskellä, Pekkanen sanoo.

Jean Sibeliuksen nimikkohuoneessa pieni sivupöytä on poissa paikaltaan. Sekin siirretään.

Vajaa vuosi sitten samainen Sibelius-huone yllätti kartanossa juuri aloittaneen siistijän. Hän oli löytänyt ikkunasta lapsen kädenjäljen. Lapsia kartanossa ei ollut kuitenkaan majoittunut.

Kartanossa vieraillut meedio raportoi talonväelle Sibelius-huoneeseen kummittelemaan jääneestä pikkutytöstä.

Pekkanen virnistää. Hän lähtee kohta kotiin. Yövieraat jäävät.

Nyt tuntuu aavistuksen inhottavalta. Yläkerran ilma hivelee niskaa kuin viileä hengitys.

Talossa mellastaa Paha luutnantti, oikeammin everstiluutnantti nimeltä Robert Emil Gustaf Charpentier. Hän syntyi vuonna 1810 ja kuoli vuonna 1882, ja hänet muistetaan miehenä, joka kulki kävelykeppeineen talonpoikia kurittamassa.

Vetävässä kummitustarinassa on pieni aukko: Axel Fredrik Charpentier rakennutti nykyisen päärakennuksen vasta vuosina 1915–1917, mikä on paljon Pahan luutnantin kuoleman jälkeen.

Vanha rakennus tosin sijaitsi nykyisen päädyn kohdalla. Ja kukapa näihin huoneisiin ei muuttaisi, jos tilaisuus tarjoutuisi ja joku muu pitäisi huolen ylläpidosta?

Yöllä talossa on hiljaista. Laitteet hurisevat, putkistossa lirisee.

Sen jälkeen kun Karl Fazer vuonna 2001 osti Hahkialan, rakennusta on remontoitu pieteetillä muistuttamaan Axel Charpentierin aikaa. Talon 19 kaakeliuunia ovat alkuperäiset, ja huonekalut edustavat oikeaa aikakautta.

Tapetit on tilattu Ruotsista, missä ne on painettu aitojen 1900-luvun kartano- ja linnatapettien printtien mukaan. Muovisia avainkortteja on turha etsiä.

S: – On aika ihmeellistä, että tällainen paikka on olemassa. Tietysti tämä on bisnes, mutta taloon liittyy myös muita arvoja.

M: – Jos paikan omistaisi kaupunki, se päätyisi laitoskäyttöön tai jäisi mätänemään.

Kun talossa liikkuu, se resonoi, narahtelee ja huokailee. Vain vähän, mutta ääniä on pakko kommentoida.

M: – Otin vain askeleen, ei tässä mitään.

Miljööstä huolimatta hiljaisuus unettaa. Yökeskustelu on nuokkumista kirjaston nahkatuoleilla. Hahkialan pikkutarkkuus vaikuttaa: puhutaan siitä, mikä on oleellista ja tärkeää.

Hämeenlinnan seudulla on säilynyt paljon kartanoita. Monissa on toimintaa, joiden ansiosta niitä pääsee yhä katsomaan. Ne säilövät alueen historiaa – ja ehkä auttavat ymmärtämään nykyistäkin maailmaa.

Kuninkaallinen keinutuoli kiikkuu verkkaisesti. Alkaa unettaa.

Pimeä huone lepää hiljaisena. Koko tienoo on vaitonainen, sillä liikennettä tai muita ihmisiä ei ole. Väsyneempi yövieras nukahtaa.

Samalla hetkellä hereillä olevan mielikuvitus alkaa tehdä kiusaa. Valo taittuu ikkunoista huoneen seinille ja oksien varjot tanssivat tapetilla. Paniikki nousee. Pitäisikö kuitenkin herättää toinen?

Mitä jos herää siihen, että joku peittelee?

Lopulta uni armahtaa. Silmät avautuvat vasta, kun kello aamulla herättää.

Joku ajaa pihaan. Ikkunanmuotoiset valoneliöt liukuvat seinillä.

Taloon odotetaan aamukahdeksaksi seminaariväkeä, ja joku on sytyttänyt yläkerran saliin valot. Kartano elää taas vuotta 2016.

Pääasiallinen bisnes on kokouksien ja juhlien järjestäminen, joten Hahkiala viettää ulospäin enimmäkseen hiljaiseloa. Häitä taloon ei sen sokkeloisuuden ja arvokkaan lattian vuoksi oteta, mutta arvokkaita syntymäpäiväjuhlia ja muistotilaisuuksia pidetään.

Suuri yleisö pääsee kartanoon muutaman kerran vuodessa Hauhon musiikkijuhlilla, erillisillä puutarhakierroksilla, Herkkujen yönä ja joulutapahtumassa. Kaikki vetävät tuvan täyteen.

– Esimerkiksi kartanokonsertit myydään aina loppuun. Paikka selvästi kiinnostaa ihmisiä, sanoo Anne Pekkanen, joka on aamulla palannut toteamaan yövieraiden henkisen tilan.

Leppoisasti menee. Paha luutnantti ei ole kaivannut julkisuutta eikä radiomusiikkia. HäSa