Kanta-Häme

Sinivuori on yksi harvoista pyörä­ tuolissa istuvista jalkapallovalmentajista

Tervakoskelainen Topi Sinivuori elää ja hengittää jalkapalloa. Nelivuotiaasta pallon kanssa pyörinyt Sinivuori toimii valmentajana Tervakosken Padon jalkapallojaostossa. Hän seuraa suunnilleen kaikkia maailman jalkapallosarjoja ja kannattaa intohimoisesti Englannin Mestaruussarjassa pelaavaa Newcastle Unitedia.

Sinivuori ei voi kuitenkaan enää itse pelata. 17-vuotiaana ajamansa mopokolarin seurauksena hän on neliraajahalvaantunut.

11 vuotta sitten tapahtuneesta onnettomuudesta Sinivuori ei muista juuri mitään. Hän oli ajamassa mopollaan kesätöihin, kuten muinakin kesäaamuina, ja päätti oikaista pienempää hiekkatietä, jolla ei liikkunut paljoa autoja. Sinä aamuna tien mutkasta tuli kuitenkin auto, jonka kanssa Sinivuori ajoi nokkakolarin.

Seuraavan kerran hän heräsi kuukautta myöhemmin Töölön sairaalasta.

– Venäytin selkäytimeni. Käytännössä kaikki lihakseni toimivat, mutta mikään ei toimi kunnolla.

Sinivuoren mukaan kukaan ei aluksi kertonut hänelle suoraan tilanteen vakavuutta. Ollessaan kuntoutuksessa hän sai kuitenkin kirjeen kutsuntoihin, jonka myötä totuus selvisi.

– Olin tuolloin istunut jo useamman kuukauden pyörätuolissa. Sanoin hoitajalle, että pitää varmaan lykätä armeijaa vuodella. Hoitaja totesi minulle, että et sinä taida ikinä päästä armeijaan.

Nuori mies oli asettanut kuntoutuksensa tavoitteeksi, että olisi puolen vuoden kuluttua samassa kunnossa kuin ennen onnettomuutta ja tietenkin jalkapallokentällä.

– Ehkä se hämärsi asiaa, että kaikki raajani liikkuivat kuitenkin vähän. Onneksi olin totuuden selvitessä käyttänyt pyörätuolia jo pidempään, joten tajusin, että tuolissakin voi elää.

Valmentamisen Tervakosken Padossa Sinivuori aloitti vuonna 2012 murkuista eli 14–15-vuotiaista pojista. Tällä kaudella hänen pääprojektinsa on uusi naisten edustusjoukkue.

– Valmennan myös C-poikia, mutta siellä olen osa kolmen valmentajan tiimiä, joten mielipiteitä täytyy aina kysellä vähän muiltakin. Naisten joukkueessa olen päävalmentaja, eli saan meuhkata niin paljon kuin haluan, hän nauraa.

Viime kaudella Sinivuori valmensi B-tyttöjä. Jo tuolloin oli puhe, että B-tytöt muodostaisivat seuraavalla kaudella osan naisten edustusjoukkueesta, jota Sinivuori vetäisi. Kylältä löytyi myös vanhempia innokkaita naisjalkapalloilijoita joukkueeseen.

– Tykkään tehdä töitä nuorten kanssa, mutta täytyy myöntää, että täysi-ikäisten valmentaminen on mukavaa vaihtelua.

Sinivuoren vamma on hyvin vakava, mutta pahemminkin olisi voinut käydä. Jos selkäydin olisi katkennut, olisi elämä jäänyt siihen. Sinivuoren ollessa tajuton lääkärit epäilivät myös, ettei hän toipuisi ennalleen, vaan jäisi noin 10-vuotiaan tasolle.

– Nykyinen tilanne on minulle ihan ok. Tämä vamma on paitsi vakava myös niin harvinainen, että meitä ei ole Suomessa montaa hengissä.

Selkäydinvamman lisäksi Sinivuori sai kolarissa aivovamman, jonka takia hän väsyy helpommin eikä esimerkiksi pysty lukemaan yhtä nopeasti kuin ennen onnettomuutta.

Sinivuori asuu yksin kolmen avustajan ja avustajakoira Chilin tuella.

– En ole ikinä jättänyt mitään aikomaani tekemättä vammani vuoksi. En varmasti sano kliseisesti, että esteet ovat vain omassa päässäni, mutta jotain sinne päin kuitenkin.

Sinivuoren mukaan monet ajattelevat, että pyörätuolissa istuminen on vammautumisessa pahinta, mutta itse asiassa hän kuvaa sitä vaikeuksista pienimmäksi.

– Nivelet kärsivät, koska en pysty käyttämään niitä. Ylävartaloni ei kuormitu, joten saan osteoporoosin keskimääräistä helpommin. Ylipäätään monet asiat vaikeuttavat arkea tuolia enemmän.

Jalkapalloharrastuksen lisäksi Sinivuori toimii vertaistukena muille selkäydinpotilaille ja kiertää kertomassa avustajakoiratoiminnasta. Hän pitää vertaistukea erittäin tärkeänä myös omalla kohdallaan.

– Olen ehkä jonkinlainen yhdistysihminen. Voi kuulostaa lässytykseltä, mutta haluan tehdä hyvää.

Sinivuori on ollut paljon esillä myös mediassa vammansa ja jalkapallon yhdistämisen myötä. Asioiden kertaaminen ei kuitenkaan ärsytä häntä.

– Kyllä minä vastailen, jos joku ihminen tulee tuolla kadullakin kyselemään, miksi olen pyörätuolissa. Harva tosin tulee.

Hän myös toivoo, että voi kannustaa omalla esimerkillään muita samankaltaisessa tilanteessa olevia.

– Olisi enemmän kuin sata jänistä, jos tarinani voisi auttaa jotakuta.

Vaikka Tervakoski on pieni paikkakunta ja Sinivuori lopulta aivan tavallinen tyyppi, on hänen olemassaolonsa huomattu kauempanakin. Viime joulukuussa perhe ja kaverit saattoivat seurata Sinivuorta kättelemässä presidenttiparia itsenäisyyspäivän Linnan juhlissa.

Kutsun saatuaan Sinivuori soitti äidilleen.

– Hän ei uskonut minua, vaan paukkasi tänne tarkistamaan asian.

Linnaan Sinivuori saapui fysioterapeuttinsa Marika Rantasen kanssa, jolle oli sattunut vuosia aiemmin vitsillä lupaamaan avecin paikan, jos kutsu joskus tulisi.

– Juhlien jälkeen kerroin kavereille, miten Marika päätyi kanssani Linnaan ja nyt avec-jonossa taitaa olla viisi tai kuusi ihmistä.

Juhlia Sinivuori kuvaa yllättävän rennoiksi ja vapautuneiksi.

– Tavallaan suurin juttu minulle oli itse kutsu, joka on yhdenlainen tunnustus.

Sinivuori kertoo juhlien olleen luultavasti hienoimmat, missä hän tulisi koskaan olemaan. Puitteet eivät kuitenkaan olleet illan kohokohta.

– Huomasin, että Tarja Halonen tunnisti minut jo kaukaa, ja tuli varta vasten kättelemään ja toivottamaan hyvää itsenäisyyspäivää. Siinä minä sitten ihmettelin, että mistä ihmeestä hän minut tietää. Häsa

Päivän lehti

31.5.2020