Kanta-Häme

Sirpa Pietikäinen: Eu on tuonut eloisuuttani esiin

Peilikuvani-sarjassa tutustutaan ihmisiin.

Sirpa Pietikäinen: 

Ajattelen peilikuvasta vähän samalla tavalla kuin Linnanmäen peilitalosta. Toisessa peilissä olen 185 senttimetriä pitkä, toisessa paksu – olen sekä että, vähän kuin elämäkin. Peilikuva ei ole totuus siitä, millainen on. Onko edes ehdotonta totuutta?

Näen peilikuvani virtaavana jatkumona. Siellä näkyvät lapsuuteni, nuoruuteni, mutta myös välähdyksinä tulevaisuus. Elämän kerrostumat heijastuvat myös peilikuvasta. Peiliin katsominen on vain yksi välähdys.

Enoni kuoli juuri. Hän oli minulle todella läheinen ja tärkeä. Näen, että peilikuvastani näkyy suvun ja läheisten ihmisten jatkumo. Sieltä näkyy äidin suvun körttiläisyys, pohjalainen elämänasenne, mutta myös isän karjalaisuus – juureni. 

Koen, etten ole itseni tuotos. Olen kuin solu sormessa, osa ketjua. Osa eurooppalaista tarinaa, ihmiskuntaa. 

Dilemma on, että toisaalta ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ja samaan aikaan myös erilaisia, ainutkertaisia. Jokainen kokee elämän tarinan eri tavalla.

Minulla käsitys maailmasta syntyi varhain. Suhtaudun elämään ja maailmaan tietyllä zeniläisyydellä, körttiläisyydellä ja toalaisella nöyryydellä: olen osa taikinaa, en leipuri, joka leipoo taikinaa. Pitää muuttaa sitä, mitä voi. Läheskään kaikkea ei voi muuttaa. Suhtaudunkin ihmisiin ja asioihin tyyneydellä. 

Sen sijaan suhtautuminen itseen on ollut jatkuvaa työstämistä. Sukujuurien merkityksen olen ymmärtänyt vasta aikuisena. Esimerkiksi Paavo Ruotsalaista lukiessani ymmärsin, että näitä piirteitähän minusta löytyy. Ihminen on epätäydellinen, mutta armo antaa sen anteeksi. On lohdullista, että armonkin voi ajatella monella eri tavalla. 

Olen voimakkaasti tunteva ihminen, itken helposti, nauran paljon. Olen ihminen joka on parhaimmillaan kriiseissä, sillä silloin olen tyyni, rauhallinen ja rationaalinen. 

Samaan aikaan olen kuitenkin temperamenttinen ja huudan suoraa huutoa, jos lanka ei mene neulansilmästä läpi.

Politiikka on muuttanut kuvaani. Mielestäni toinen ihminen toimii hyvin myös sielunpeilinä. Esimerkiksi keskustelukumppanista näkee, olenko ymmärrettävä, väsynyt tai jotain muuta. 

Suomalaisessa politiikassa ei ole totuttu räiskyviin persooniin. Politiikassa olenkin painanut temperamenttiani taka-alalle ja oppinut suomalaisen politiikan tavan puhua melko hiljaa ja asiallisesti. Se on ollut vähän kuin salilla käymistä, asteittain olen treenannut kontrollilihastani.  Räiskyvyys on jäänyt köökin puolelle privaattielämääni.

Euroopan parlamentissa käyttäytyminen on räiskyvämpää kuin eduskunnassa Suomessa. Siellä huidotaan käsillä, suutahdetaan ja puhutaan äänekkäästi. Eurooppalainen tapa on kutsunut minunkin eloisuutani esiin. 

Poliitikkona on sekä asia- että ulkonäköjulkisuutta. Naisten asema ja se, kuinka naisista puhutaan, kumpuaa kulttuurissamme jostain todella syvältä. Naisista puhutaan eri tavalla kuin miehistä ja naisten ulkonäköä voidaan surutta arvostella ja jättää naisen sanomat asiat huomiotta. Naista katsotaan, miestä kuunnellaan. 

Haluaisin olla 18-vuotias 185 senttimetriä pitkä aitajuoksija, joka laulaa kuin Karita Mattila. Tämä oli vitsi. Suhtaudun itseeni rakkaudella. On turha surkutella pottunenää tai ohuita hiuksia. Ihminen ei vain ole kaikkea. Ei edes se 18-vuotias aitajuoksija. 

On ollut pitkä tie hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Nuorena olin hyvinkin ankara ja vaativa itselleni, vaikkei minulle ole lapsuudenkodissani ikinä asetettu vaatimuksia. Toivon, että tulisin yhä enemmän itseni näköiseksi ja oppisin arvostamaan niitä piirteitä, joita minulla on annettavana. Esimerkiksi olen suuri sydäminen ja huumorini kuplii. Näiden piirteiden pitäisi antaa näkyä ja kukoistaa.  

Koen, että olen saanut paljon. Sen vuoksi haluan jakaa omastani. HÄSA

Haastateltava on hämeenlinnalainen europarlamentaarikko.