Kanta-Häme

Sirpale lävisti kaulan talvisodan pakkasissa

Forssalainen Reino Rämö, 95, muistaa tunnin tarkkuudella, mitä tapahtui helmikuussa 1940.

Oli talvisota ja helmikuun 11. päivä Summassa.

Rämö sanoo, että hän ei oikeastaan haluaisi puhua asiasta, vaikka muistaakin tapahtumat ennen haavoittumistaan tunnin tarkkuudella. Haavoittumisen jälkeisen ajan hän muistaa osittain.

– Sen muistan, miltä tuntui maata lumessa 40 asteen pakkasessa, kun kranaatin sirpale osui kaulaan ja verta pulppusi. Venäläiset olivat vain muutaman kymmenen metrin päässä valmiina ampumaan uudelleen.

Miehet olivat väsyneitä. He olivat olleet metsässä kaksi vuorokautta.

– Yö oli hiljainen. Menimme tien varteen asemiin. Sitten venäläisten hyökkäysvaunuja alkoi tulla. Huomasimme pian, että niitä oli mahdoton pysäyttää.

Rämö ei kuullut, että ryhmänjohtaja oli komentanut miehet takaisin.

– Jäin tyhmyyttäni tien varteen yksin. En nähnyt omia miehiä, kun ensimmäinen venäläisten tankki pysähtyi kohdalle.

Rämö mietti, miten pääsisi pois. Hän ehti ottaa muutamia loikkia, kun kuuli ampumisen ääniä ja vieressä ollut mänty katkesi. Männystä lensi sirpale hänen kaulaansa.

– Meni tästä vasemmalta sisään ja tuli oikealta ulos, Rämö näyttää kaulaansa.

Rämö ajatteli, että kaikki loppuisi siihen. Hän ei uskonut pystyvänsä olemaan piilossa kovin kauan.

– Toivoin siinä vaiheessa, että olisivat ampuneet selkään. Se olisi ollut helpompaa.

Rämö pelkäsi, että oman komppanian miehet eivät olleet huomanneet hänen jääneen jälkeen. Ryhmänjohtaja oli kuitenkin nähnyt, mitä tapahtui ja määräsi miehen hakemaan Rämön turvaan.

– Sellainen on hyvä kaveri, joka lähti sellaiseen paikkaan. Hänen oma henkensä olisi voinut mennä.

Auttaja menehtyi myöhemmissä taisteluissa. Rämö saatiin vedettyä ahkiossa korsuun, jossa oli muitakin haavoittuneita.

– Muistan, että jossain vaiheessa lääkäri sitoi haavani ja veri alkoi painua keuhkoihini. Minua roikotettiin pää alaspäin.

Matka sairaalaan oli hidas. Välillä piti väistellä lentokoneen tulitusta ja odotella linja-autokyytiä lähellä taisteluita.

Parin päivän matkanteon jälkeen Rämö pääsi sairaalaan. Hänen kurkkunsa oli puoliksi auki, mutta hänet pantiin penkille pitkäkseen ja sanottiin, että hänet leikataan myöhemmin. Kuumetta oli yli 41 astetta. Rämö oli ollut syömättä ja nukkumatta neljä vuorokautta.

– Ihme juttu, että kestin sen kaiken. Olin parikymppinen, silloin kai kestää enemmän.

Viikot haavoittumisen jälkeen ovat hieman hämärän peitossa, mutta lopulta Rämö vietiin Hämeenlinnaan sairaalaan.

– Pystyin siellä jo syömään itse ja vähän liikkumaankin.

Rämö oli joutua uudelleen rintamalle, mutta lääkärin kanssa juteltuaan hän sai paperiinsa merkinnän: toistaiseksi vapautettu. Kutsu rintamalle tuli toisenkin kerran, mutta myös silloin hänet vapautettiin palveluksesta.

– Odotin kolmatta kutsua, mutta sitä ei ikinä tullut, koska paperini olivat hävinneet. Siinä minulla oli hyvää tuuria.

Haavoittuminen vaikutti työntekoon vielä pitkään. Syke nousi kahteensataan pienimmästäkin rasituksesta. Puhumattakaan siitä, minkälaiset arvet asia jätti.

– Harrastin kaikkea mahdollista 70-vuotiaaksi asti. Se, että oli koko ajan liikkeessä, vei ajatukset pois menneestä.

Muisteleminen saa Rämön liikuttumaan. Hän sanoo, että on pystynyt puhumaan tapahtumista vasta parinkymmenen vuoden ajan.

– En pystynyt puhumaan haavoittumisestani kymmeniin vuosiin. Tyttäreni yrittivät kysyä, mutta en vain pystynyt puhumaan.

Rämö ei vuosikymmeniin myöskään ajatellut, että hän saisi sotainvalidin statuksen. Sitäkin hän haki vasta, kun ulkopuoliset ihmettelivät asiaa.

– Valtiokonttorista sanottiin, että on selvää, että olen sotainvalidi, mutta koska hakemusta ei ollut tehty, asia on jäänyt siihen. (HäSa)

Talvisodan päättymisestä tulee tänään kuluneeksi 75 vuotta.

 

Päivän lehti

29.11.2020

Fingerpori

comic