Kanta-Häme

Sodan karua kieltä kauniilla käsialalla

 

Tykistöllä oli oma rangaistuksensa myöhästyneinä lomalta palaaville: kaksi viikkoa tulenjohtueessa. Sitä pidettiin pahana paikkana. Se sijaitsi meidän tuliasemamme vieressä. Aloimme ihmetellä, mitä rosvoja me sitten olimme, kun jouduttiin olemaan samassa paikassa puoli vuotta ilman vaihtoja. Elämä oli kuin aavikkorotilla – aina valmiina syöksymään koloihinsa.
Näin kertoo nuoruutensa vuodet isänmaataan jatkosodassa puolustanut Erkki Ylöstalo Kilven takaa sukutilan isännäksi -kirjassa, joka kattaa janakkalalaisen veteraanin muistelmat vuosilta 1922–1948.
 
– Erkin eläväistä päiväkirjamateriaalia oli yhteensä 129 sivua kauniilla käsialalla kirjoitettuna. On täysin erilaista muokata nauhoitettua haastattelua tekstiksi, kuin käsitellä valmista kirjoitusta, jossa sallittua on vain tekstin hienovarainen viimeistely, teoksen toimittanut tietokirjailija Seppo Satamo huomauttaa.
 
Hän rakensi sotatapahtumien kuvauksen sodan yleistilanteesta, Ilvesdivisioonan taisteluista Laatokan- ja Aunuksen-Karjalassa, 24. Tykkikomppanian vaiheista sekä taisteluihin osallistuneiden miesten kokemuksista. Sisällön runkona kulkee Erkki Ylöstalon kerronta.
 
Sotainvalidien Veljesliiton Kanta-Hämeen piirin julkaisemaa kirjaa on painettu 300 kappaletta. 
 
Juoksuhautoja  ja ketunkoloja
 
Talvisodan aikana 16-vuotias Ylöstalo oli suojeluskuntapoikana varusmiespalvelukseen saakka. Kutsu kävi alokaskoulutukseen Hämeenlinnan Vuorelan koululle, josta matka jatkui Panssarikoulutuskeskukseen lähelle Parolaa. 
 
Ylöstalo toimi 19-vuotiaana tykinjohtajana puna-armeijaa vastaan käydyssä jatkosodassa Syvärin voimalaitoksella, jota seurasi Sammatus, Varloi, Lemetti ja Nietjärvi, jonka taistelussa hän haavoittui kranaatinsirpaleesta heinäkuussa 1944. Ylöstalolla on jäänyt sota-ajasta erityisesti mieleen voimalaitoksella pidetyt kenttähartaudet.
 
– Saarijärven kappalainen Eero Lehtinen, jos tuli myöhemmin Lapuan piispa, piti kannustavia hartauksia. Myöhemmin Hämeenlinnassakin vaikuttanut Lehtinen oli miestenmieleinen pappi, jotka olivat harvassa sota-aikana.
 
90-vuotiaan veteraanin muistoihin ovat jääneet paitsi jalkarättien ja kessunsätkien katkuiset korsut, myös juoksuhaudat ja ketunkolot eli poterot, joissa sai olla aina valppaana tarkka-ampujilta ja taivaalta putoavilta pommeilta.  
 
– Omat poterot kaivettiin niin syviksi ja kapeiksi, että se suojasi kaikelta muulta paitsi täysosumalta. Siellä lymyttiin, kun rautaa ja pommikonelaivueita oli ilmassa. Maailma kiehui ympärillä parhaimmillaan useita tunteja. Ainoa lohtu siinä tilanteessa oli tieto, etteivät ryssän jalkamiehet hyökänneet sen myllerryksen keskellä.
 
Kaiken nähneet silmät kostuivat
 
Ylöstalo muistelee, kuinka vihollisten haltuun joutunut Sammatuksen kylä paloi puna-armeijan suurhyökkäyksessä muutamassa tunnissa. 1500-kiloinen tykki jäi äkkilähdön jäljiltä teloilleen, jonka Ylöstalo päätti käydä hakemassa takaisin taistelutoveriensa kanssa.
 
– Savu oli niin sakeaa, etteivät viholliset huomanneet meitä. Samalla reissulla haimme taistelussa kaatuneen joukkueenjohtajamme, luutnantti Esko Kaustin. Kotimatkalla joukkueemme pysähtyi metsätielle, tien molemmilla puolin levänneen jalkaväkimiesten kohdalle.
 
Nuori vänrikki tuli auton viereen ja kysyi, oliko meillä tietoa Esko Kaustista. Hän oli ollut Kaustin koulutoveri. Vaitonaisina viittasimme takana olevaan tykkiin. Hitaasti astui vänrikki tykin luo, pysähtyi lavetin viereen ja seisoi siinä puhumattomana kunniantekoasennossa pitkän tovin. Kaikki ympärillä vaikenivat – oli kuin tykkien jyskekin olisi tauonnut ja yli lentävien kranaattien tilalle olisivat levittäytyneet Kaikkivaltiaan suojelevat siivet.
 
– Se oli karunkaunis kenttähartaus ilman pappia, jossa monen sodan karaiseman miehen silmät kostuivat, Ylöstalo muistelee.
 
Mannerheim-ristin ritari Kausti sai viimeisen leposijansa Hämeenlinnan sankarihaudasta.
 
Hiusristikko kummittelee
 
Nietjärven taistelussa haavoittunut Ylöstalo oli muutaman viikon sotasairaalassa Kristiinankaupungissa, josta puolikuntoinen mies palasi takaisin rintamalle. Välirauha solmittiin puolitoista kuukautta myöhemmin.
 
–  Olo oli helpottunut, mutta rauhanehdot kuullessamme mielialat painuivat maahan. Tuntui siltä, kuin olisimme tulleet ryöstetyksi. Suomi säilytti kuitenkin itsenäisyytensä.
 
Ylöstalo kertoo neljä vuotta sotaväessä olleen miehen siviilielämän alkaneen epäuskoisin tuntemuksin. Hän oli kotiutuessaan 22-vuotias.
 
– Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla kuopattuna Itä-Karjalan korpeen. Siihen aikaan ei mitään terapioita tunnettu, kuntoutuminen tapahtui metsätöissä.
 
– Joskus lääkärit ovat kyselleet, kummitteleeko sota yhä unissani. En minä painajaisia näe, mutta joskus yöllä herätessä näen tykintähtäimen hiusristikon silmieni edessä. Siinä tulee mielikuva, että kumpi ehtii painaa nappia ensin, minä vai vihollinen.