Kanta-Häme

Sopu saattaa jatkaa uhrin kärsimystä

Arveluttavaa. Vähintäänkin kyseenalaista. Näillä sanoilla tutkija Tiina Qvist luonnehtii lähisuhteissa tapahtuvan väkivallan sovittelemista. Hän tarkastelee aihetta loppusuoralla olevassa väitöskirjassaan.
 
Lähisuhdeväkivaltaan suhtaudutaan nykyään jo vakavasti. Turvakodeista tuli tämän vuoden alusta valtion rahoittamia, ja järjestöjen ensimmäisiä rahoitushakemuksia käsitellään parhaillaan. Myös lähisuhdeväkivallan sovittelua hoitavat usein järjestöt, kuten setlementit.
 
Qvist tarttui sovitteluaiheeseen, koska häntä kiinnosti tietää, miten uhrin oikeudet toteutuvat menettelyssä – vai toteutuvatko ne lainkaan?
 
– Lähisuhdeväkivallan sovittelusta on olemassa hyvin ristiriitaisia käsityksiä. Asiassa ollaan vahvasti puolesta ja vastaan. Halusin selvittää, onko siitä löydettävissä totuutta. 
 
Aineistoa kerätessään tutkija teetti muun muassa kyselyn kaikille Suomen sovittelutoimistoille ja väkivaltatyötä tekeville järjestöille. Lisäksi hän kahlasi läpi 130 sovittelutyössä syntynyttä sopimusta. Aineiston pohjalta rakentuva kuva huolestuttaa Qvistiä. 
 
Sovitteluun tulevat lähisuhdeväkivaltatapaukset päättyvät lähes aina syyttämättä jättämiseen. Lisäksi uhrilla on harvoin vaateita tekijälle. Yleisimmät Qvistin tutkimiin sopimuksiin kirjatut korvausmuodot olivat aineettomia, kuten anteeksipyyntö.
 
Rahallisista korvauksista sovittiin vain muutamassa tapauksessa, esimerkiksi rikkoutuneiden esineiden tai lääkärikulujen korvaamiseksi.
 
– Sovittelu hyödyttää aivan selkeästi tekijää. Jos sopimus syntyy, hän ei yleensä joudu minkäänlaiseen rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan. Häntä ei myöskään voida velvoittaa hakemaan apua väkivaltaiseen käytökseensä.
 
Asetelma on ongelmallinen kaikkien kannalta: tekijän, uhrin ja järjestelmän. 
 
– Lähisuhdeväkivallan sykliseen luonteeseen kuuluu, että tekoja pahoitellaan ja sitten ne taas toistetaan. Sovittelutilanteessa saatu anteeksipyyntö on hyvin näennäinen, se ei yksin katkaise väkivallan kierrettä, Qvist korostaa.
 
Lähisuhdeväkivallan sovittelu ei ole harvinaista. Vuonna 2013 sovitteluun ohjattiin noin 1 900 lähisuhteessa tapahtunutta henkeen ja terveyteen kohdistunutta rikosta. Koko vuonna erilaisten rikosten sovittelualoitteita tehtiin yhteensä 11 173. 
 
Erityisen epäedulliseen asemaan sovittelussa voi joutua väkivallan uhri. Qvist painottaa, että ongelma on menettelyn teoreettisissa lähtökohdissa, ei sovittelutyötä tekevissä henkilöissä.
 
– Olen nähnyt, että sovittelutyöntekijät välittävät asiakkaistaan. Sovittelu kuitenkin perustuu ajatukseen, että kaksi tasavertaista sopijaosapuolta ratkaisee yhteisen konfliktin.
 
Lähisuhdeväkivallassa dynamiikka on aivan erilainen: se perustuu vallankäyttöön, väkivallan uhalla pelaamiseen. 
 
– Kun menettely on konfliktikeskeinen, uhrin ja tekijän asemat hämärtyvät. Uhrista tulee osasyyllinen, jonka tehtävä on auttaa sopimukseen pääsemisessä.
 
Sovittelussa uhrin päätettäväksi jää, luopuuko hän rangaistusvaatimuksista vai ei.
Sopimuksessa on erityinen rasti ruutuun -kohta, jossa uhri vapauttaa tekijän vastuusta.
 
– Jokainen väkivallanteko vaikuttaa ihmisen toimijuuteen, tunteisiin ja ajatteluun. Voidaan asettaa vähintäänkin kyseenalaiseksi uhrin kyky järkevästi pohtia, onko sovittelu todella hänen etunsa mukaista. Uhri voi uhriutua sovittelussakin, jos hänen asemaansa ei turvata, Qvist huomauttaa.
 
Lähtökohtana on, että törkeiden rikosten ja toistuvan lähisuhdeväkivallan soveltuvuutta sovitteluun tulee harkita erityisen huolellisesti. 
 
Tiina Qvistin tutkimuksessa ilmeni, ettei periaate toteudu käytännössä, sillä lähisuhdeväkivalta on usein nimenomaan pitkäkestoista ja piilotettua; väkivalta tulee ilmi ulkopuolisille vasta sen kärjistyessä. 
 
Seksuaalinen väkivalta puolestaan on niin arka aihe, että voimakasta häpeää kokeva uhri voi vaieta siitä kokonaan.
 
– Tätä ei nähdä eikä oteta huomioon sovittelulaissa tai sovittelun ohjeistuksissa. Parisuhteissa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa ei ikään kuin ole olemassa.
 
Tutkimuksensa aikana Qvist on pannut merkille, että kaikki toimijat eivät halua myöntää sovitteluun liittyvän eettisiä ongelmia.
 
– Jotkut tahot ovat sokeita sille, että menettely ei välttämättä palvele uhrin etua. Sen sijaan tartutaan liikaa siihen, että sovittelu on yhteiskunnan etu, sillä sen avulla säästetään oikeudenkäyntikuluissa. Sovittu juttu on usein yhtä kuin onnistunut juttu. 
 
Tutkija itse ilmaisee avoimesti olevansa menettelyn kriitikko.
 
– En ole mitenkään salaillut sitä väitöskirjassani. Tutkimuksessani korostuu uhrilähtöisyys. Haluan olla heikompien puolella.
 
Tutkija Tiina Qvistin mielestä sovittelu on oivallinen työkalu monien rikosten kohdalla, mutta lähisuhdeväkivalta pitäisi rajata kokonaan järjestelmän ulkopuolelle.
 
Sovittelun sijaan poliisin tietoon tulleiden väkivaltarikosten osapuolet tulisi ohjata suoraan erilaisiin palvelujärjestelmiin, joissa molemmat saisivat sekä apua ongelmiinsa että tukea toipumisprosessiinsa. 
 
Oikeusprosessi puolestaan käynnistyisi automaattisesti ja kulkisi omaa polkuaan, irrallisena tukipalveluista. Syyttämättä jättämisen ei tulisi Qvistin mielestä olla vaihtoehto.
 
– Viesti, jonka se välittää väkivallan hyväksyttävyydestä, on huolestuttava. Väkivalta lähisuhteessa ei ole yksityisasia, vaan rikos, johon yhteiskunnan tulee aina puuttua, Qvist kiteyttää.
 
Sonja Huhtaniska

Päivän lehti

3.12.2020

Fingerpori

comic