Kanta-Häme

Sotalapselle jäi evakkoajasta hyvät muistot

Liisa Kivelän elämä mullistui neljävuotiaana, kun hän nousi vuotta vanhemman Erkki-veljensä kanssa junaan helmikuussa 1942.

Ensimmäiseen varta vasten hänelle tehtyyn mekkoon puettu Kivelä ohjattiin junanvaunuun ja matka Tanskaan alkoi.

– Meidät lapset lykättiin junaan, eikä siellä niin perään katsojia ollut. Vaunu pantiin lukkoon ja saatiin tapella keskenämme, Kivelä naurahtaa.

– Tärkein sääntö oli, että kaulaan ripustettua nimilappua ei saanut ottaa pois edes yöksi.

Kivelän isä oli kaatunut jatkosodan hyökkäysvaiheessa, eikä äiti pystynyt pitämään yksin huolta viidestä lapsesta.

Valkeakoski oli tehtaidensa takia myös potentiaalinen ilmapommitusten kohde, joten pitkän suostuttelun jälkeen äiti suostui lähettämään keskimmäiset kolme sisarusta sotalapsiksi. Isosiskon lähdettyä Ruotsiin, kotiin jäi vain vanhin veli ja tuolloin parin kuukauden ikäinen nuorin sisar.

– Ei äiti mielellään meitä antanut, mutta suostui kun häntä painostettiin aikansa.

Kööpenhaminassa suomalaislapset odottivat, että ennalta sovitut sijaisperheet tulivat heitä noutamaan.

– Luulimme, että perheet käyvät valitsemassa heitä miellyttävät lapset. Minussa on aina ollut kauppiaan vikaa, joten päätimme nousta tyrkylle penkille seisomaan, kun sisään astelee joku oikein kiltin näköinen pariskunta, Kivelä naurahtaa.

Kivelä kertoo, että kuva muita korkeammalla käsi kädessä seisovista sisaruksista päätyi seuraavana päivänä sanomalehden kansikuvaksi. Vaikka taktiikka ei ollut tarpeen, osoittautui sijaisperhe mukavaksi. Liisa ja Erkki muuttivat pieneen kirkonkylään Falsterin saarelle lähelle Saksan rajaa.

Saksan miehittämässä Tanskassa ei ollut puutetta ruoasta samalla tavalla kuin kotona.

– Perillä oli oikein katettuna komea kahvipöytä täynnä herkkuja, kun kotona olimme nähneet nälkää. Erkki järkyttyi kakuista niin, että itki vain koska ei tiennyt mitä ne ovat. Hän kaipasi aluksi kovasti kotiin, ja hiljaisempana kulki perässäni pitäen paidanliepeestä kiinni.

Sota näkyi lapsille ihmisten asenteessa maata miehittäneitä saksalaissotilaita kohtaan. Suomen liittolainen oli Tanskassa suomalaislapsillekin vihollinen.

– Erkki ilmoitti kerran, että jos saksalaissotilaita näkyy, niin hän ottaa seinällä roikkuvan haulikon ja ampuu.

Sisarusten sotalapsiaika venähti lopulta aina vuoteen 1946 asti.

– Sijaisvanhempamme olivat opettajapari. He olisivat halunneet adoptoida meidät, mutta äiti ei suostunut. Saimme kuitenkin jäädä Tanskaan noin vuodeksi sodan päättymisen jälkeen ja palasimme sinne myös pariksi seuraavaksi kesäksi.

Liisa Kivelä kertoo muistavansa hyvin paluun tunnelmat.

– Palasimme yöllä Toijalan asemalle. Satoi ja oli pimeä, mutta kumma kyllä tunnistimme äidin. Äiti paijasi Erkkiä, mutta ei tuntenut minua ennen kuin kaivoin esiin nimikoidun kaulahuivin, jonka äiti oli virkannut minulle ennen lähtöä.

Sisarukset olivat unohtaneet suomen kielen.

– Erkki osasi kaksi sanaa: äiti ja huussi. Äiti sanoi joskus, että kyllä häntä sieppasi, kun me istuimme pöydässä ja puhuimme tanskaa, jota hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Muuten äiti ei pystynyt puhumaan lasten poissaolosta.

– Hänellä oli sellainen lukko.

Kivelä kertoo, että hänen Tammelassa asuvasta Erkki-veljestään tuli yhteisten kokemusten myötä läheisin sisaruksista.

– Pienin sisaremme sai äidiltä ehkä eniten huomiota, mutta en ole siitä kade. Erkin kanssa olemme yhä tiiviisti yhteydessä, soittelemme ja kyläilemme.

Moni sotalapsista adoptoitiin sijaisperheisiin. Kivelä kertoo, että tämä olisi ollut myös hänen ja veljensä oma toivomus.

– Erkki on vielä nykyäänkin puhunut, miten sellaisesta paikasta jouduimme palaamaan. Häneen se koski ja on kaduttanutkin. Kaikilla sotalapsilla ei ollut yhtä hyvä paikka kuin meillä.

Myöhemmin Kivelä palasi Tanskan ”tädin ja sedän” luokse kesäisin ja on vieraillut maassa aikuisena oman perheensä kanssa.

– En tiedä olisiko elämä ollut kovin erilainen, jos olisimme jääneet Tanskaan. Kukat tunnistin heti omaksi alakseni, noin 40 vuoden uran kukkakauppiaana tehnyt pitänyt Kivelä kertoo.

Kivelä toivoo löytävänsä Hämeenlinnan seudulta muita Tanskassa sotalapsena olleita juttuseuraksi ja kokemuksia vaihtamaan.

– Minulla oli kerran Hämeen Sanomissa ilmoitus, mutta silloin löytyi vain yksi rouva. Tanskassa oli vain muutamia tuhansia suomalaislapsia, eikä kaikista ole olemassa mitään papereita. HÄSA