Kanta-Häme

Soutaa, huopaa!

Kun Hämeenlinnan Latu ry:n sekajoukkue työntää kirkkoveneen Visamäen laiturista vesille, ensimmäisenä pohditaan, minne suuntaan tällä kertaa soudettaisiin.

Puisen veneen keulassa istuva perämies Jarmo Linnakaari napsauttaa virran kovaääniseen.

– Keskustaan vai Mommilaan? Linnakaari kysyy, ja luo odottavan katseen miehistöönsä.

– Mennään saman tien vaikka Lepaalle, ehdottaa Siiri Ylivarvi, ja ottaa tukevan otteen airosta.

Hätkähdän, sillä otan vitsailun tosissani. Edellisestä soutukerrastani on aikaa sentään viitisentoista vuotta.

Tuuli rahisee malttamattomana kovaäänisessä. Kun joka soutaja on löytänyt paikkansa, vene työnnetään yhteisvoimin irti laiturista. Pian liukupenkit jo suhisevat rytmikkäästi.

Kuntoilun, ei kilpailun tähden

Kun kirkkomatkoja taitettiin veneellä koko kyläyhteisön voimin, ei gps-paikantimista, värikoodauksista tai liukupenkeistä ollut vielä tietoakaan.

Nykyaikaisen, kuntoiluun tarkoitetun kirkkoveneen kaikki neljätoista airoa ovat sekä numeroituja että värikoodattuja. Perämiestä vastapäätä soutavalla parilla on valkopäiset tahtiairot. Heidän takanaan tahtiairon rytmiä jäljittelevät vasemmalla vihreät, oikealla punaiset.

Kerran viikossa soutava joukkue koostuu harrastajista, jotka soutavat etupäässä harrastuksen ja kuntoilun vuoksi. Varsinaisia vakiopaikkoja ei kirkkovenesoudussa tunneta, vaan niin tahtiairot kuin perämieskin vaihtuvat viikoittain.

Vaikka kyse on kuntoliikunnasta, ei veren maku suussa tarvitse rehkiä. Välillä on lupa nostaa airo hetkeksi vedestä tai vetää pienempiä vetoja.

– Pääasia on nauttia soutamisesta, yhdessäolosta ja hyvistä maisemista, summaa viitisen vuotta kirkkovenesoutua harrastanut Rene Kajava.

Kirkkovene jättää jälkeensä Vanajaveden pintaan leveän, tasaisen polun. Ohitamme silkkiuikun, jonka nokan sivusta pilkistää päivälliseksi saalistettu pikkukala. Taustalla siintää sumuisesta sateesta utuinen pääkirkon silhuetti.

– Minulla ei ole omaa venettä, joten tässä on hyvä mahdollisuus nähdä kotikaupunki toisenlaisesta näkökulmasta. Vanajavedeltä katsottuna Hämeenlinna näyttää ihan erilaiselta, Kajava juttelee.

Kovimpaan vauhtiin tarvitaan kaikki neljätoista airoa

Ennen vesille lähtöä kuivaharjoiteltiin. Toimittajakin oppi, että kädet ja jalat eivät koskaan ole samaan aikaan koukussa, ja että mitä tahansa valkoinen tahtiairo tekee, sitä tulee seurata herkeämättä.

– Punainen huopaa, Linnakaari sanoo kovaääniseen. Soutuparini kertoo sen merkitsevän, että airon lavalla ikään kuin työnnetään vettä taaksepäin.

Minuutissa kuntonsa puolesta soutavan keskinopeus on kolmisenkymmentä vetoa. Tunnin lenkin aikana yksi soutaja tekee siis keskimäärin 1800 vetoa.

Puolen tunnin jälkeen takapuoli on jo tosissaan puutunut, ja naapurin tarjoama huikka vesipullosta tulee tarpeeseen. Vilkuilen kateellisena edessäni soutavan naisen istuintyynyä.

Äkkiä mutkan takaa ilmestyy toinen kirkkovene. Sitä soutaa Hämeenlinnan Ladun kilpaileva soutujoukkue. Kilpailutunnelman voi suorastaan haistaa: mitä lähemmäksi kilpasoutajat soutavat, sitä leveämmäksi heidän hymynsä muuttuvat.

– Me ajateltiinkin soutaa nyt vähän hitaammin, jotta te pääsisitte ohi, Siiri Ylivarvi virnistää ohittavalle joukkueelle.

Kun kaikki seitsemän airoparia ovat käytössä, on vauhtikin kovempi. Onneksi myös vajaalla miehistöllä pääsee vesille.

– Varsinkin silloin soutaminen täytyy kyllä ottaa juuri kuntoilun, ei kilpailun kannalta, Rene Kajava sanoo. (HäSa)