Kanta-Häme

Suora linja käden ja aivojen välillä

Niin sanottu kaunokirjoitus eli sidosteinen kirjoittaminen jää pois koulujen opetussuunnitelmasta syksyllä 2016. Uudistuksen tarkoituksena on muun muassa säästää aikaa muulle opetukselle, sillä nyt lapsille opetetaan kahdenlaiset kirjaimet, sidosteiset ja tekstauskirjaimet. Uudistuksen jälkeen opetetaan tekstausta ja ”näppäintaitoja”.
 
Asia on herättänyt keskustelua muun muassa siitä näkökulmasta, että mitä paremmat käsinkirjoitustaidot ihmisellä on, sitä tehokkaammin hänen aivonsa aktivoituvat. Indianan yliopiston tutkimusten mukaan esimerkiksi ideoiden tuottamisella ja käsinkirjoittamisella on tiivis yhteys.
 
Kaunokirjoituksen opettaminen ei jatkossakaan ole kiellettyä, vaan opettajat voivat halutessaan opettaa sitä.
 
Kolme kirjoittamisen kanssa työskentelevää ihmistä kirjoitti Hämeen Sanomien pyynnöstä omalla käsialallaan suhteestaan käsinkirjoittamiseen. 
 
 
 

Kirjailija Riitta Jalonen

Ensin käsin, sitten vasta tietokoneella. Niin syntyvät kirjailija Riitta Jalosen romaanien ensimmäiset versiot.
 
– Käsinkirjoittaminen menee minulla suoraan ja paremmin tiedostamattomaan. Käsi ja ajatus ovat silloin suorassa yhteydessä, eikä mikään tekninen laite pääse hallitsemaan tilannetta, hän kuvaa.
 
– Toisinaan on niin valtava kiirekin, etten ehtisi mitään koneita käynnistää.
 
Jalosen seuraava romaani on juuri nyt käsinkirjoitusvaiheessa. On vielä pitkään, vaikka hän on alkanut siirtää palasia siitä koneelle. Käsin kirjoittaessaan hän on ensi kertaa tekemisissä syntyvien lauseiden kanssa.
 
Käsin syntyvä teksti on erilaista kuin tietokoneella kirjoitettu. Suodattaminen alkaa, kun romaani siirtyy tiedostoksi. Alkuperäisestä raakatekstistä vain osa päätyy kirjaan.
 
Näin Jalonen on työskennellyt aina. Esikoisteoksesta Enkeliöistä on vierähtänyt 25 vuotta, ja sitä ennen hän kirjoitti käsin runoja.
 
– Joskus tekstiä tulisi niin nopeasti, että voisi sanella nauhalle, mutta siihen en ole vielä ryhtynyt.
 
Jalonen näkee käsialastaan kirjoitushetken ilmapiirin ja tunnetilan. Tai pikemmin käsialoistaan, sillä hänellä on niitä useita.
 
– Nuorempana niitä oli 6–8, mutta vuosia niitä oli vain 3 tai 4. Nyt uusinta romaania kirjoittaessani olen huomannut käsialojen tulleen takaisin. Luulen, että kirja vaatii ne kaikki käsialat. Siis enemmän se kirja kuin minä, hän kertoo.
 
– Käsiala saattaa muuttua sivulla monta kertaa. Yliopistoaikoina vierustoveri luennolla hämmästeli käsialojen määrää.
 

Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä

”Vanhanaikainen kaunokirjoitus”, tekstaus ja kymmensormijärjestelmä kuuluvat kaikki niihin kirjoitustekniikoihin, jotka opetushallituksen pääjohtajalle Aulis Pitkälälle on aikoinaan opetettu koulussa.
 
– Esimerkiksi kymmensormijärjestelmä ei nykyään aina toimi eri formaateissa, mutta sitäkin kouluissa pitäisi mielestäni opettaa kaikille.
 
Pitkälä on koulutukseltaan suomen kielen maisteri, joten hänellä on pitkä suhde käsinkirjoittamiseen.
 
– Jotenkin se tuntuu persoonallisemmalta ja läheisemmältä kuin koneella kirjoittaminen. Kirjoitan käsin muistikirjaan muistiinpanoja esimerkiksi neuvotteluista. Kirjaan asioita, jotka päätetään, ja myös taustatietoja. Kirjeitä ei enää tule kirjoitettua, mutta kortteja kyllä.
 
Pitkälä kirjoittaa myös puheidensa luonnokset käsin eikä tietokoneella.
 
– Niin saa säädettyä asiat sellaisiksi, että ne tuntuvat omalta.
 
Pitkälä ei yllättynyt siitä, että sidosteisen kirjoittamisen lähtö opetussuunnitelmasta on herättänyt keskustelua.
 
– Tämä asia elää. Lueskelin kaunokirjoituksen puolustajien tekstejä, ja onhan niissä järkeä. Kyse on kuitenkin perinteestä, ja käsiala on sielun peili. Sitä kautta sitä halutaan pitää yllä ja puolustaa, hän sanoo.
 
– Aika ja resurssit ovat kuitenkin rajalliset. Minusta on järkevää, että kaikilla on hyvä ja luettava käsiala.
 
 

Kasvatustieteen tohtori Kaija Lehmuskallio

Kun kasvatustieteen tohtori ja runoilija Kaija Lehmuskallio alun perin kohtasi lapsena kaunokirjaimet, hän piti niitä ihmeenä. Pitää edelleenkin.
 
Hämeenlinnan tyttölyseossa opeteltiin aikoinaan myös kirjainten erillisten osien nimet, kuten A:n jalkakaari, liekkilasku ja silmu.
 
– Omaa kirjoittamista oli helppo hallita ja parantaa, kun tiesi termit. ”Liian pieni liekkinousu” oli opettajalta parempi kommentti kuin ”huono i”.
 
Lehmuskallio opetti vuosia opettajaopiskelijoille samoja käsialakirjoittamisen peruskiviä. Hänen kokemuksensa on myös se, että lapset rakastivat kaunokirjoitustunteja.
 
– He oppivat käsitteet ja pystyivät itse huoltamaan kirjoitustaan eli myös arvioimaan itseään. Lapset olivat niin innokkaita, että jouduimme hankkimaan lisävihkoja kaunokirjoituksen harjoittelemiseen.
 
Lehmuskallio korostaa käsialaharjoittelun kehittävän käden hienomotoriikkaa. Hiljalleen, käsikkäin, kehittyvät sekä käsiala että käden tarkkuus.
 
– Emme tiedä, mitä asioita tämä muutos ehkä vaikeuttaa. Millä tavalla hienomotoriikan kehittyminen nyt huomioidaan? On tutkittu, että ne, joilla teetetään enemmän hienomotorisia harjoituksia, oppivat helpommin muitakin aineita.
 
Sidosteisessa kirjoittamisessa käsi kulkee eteenpäin rytmikkäästi.
 
– Koko kirjainmuodon ihme ja kauneus on rytmissä. Ei-sidosteinen kirjoittaminen voi olla sekä hyväksi että tappioksi. Tuloksena voi olla ”rumakirjoitus”. Onko jälleen syntymässä yksi kasvatuksen ja ajatuksen ”älyllinen valhe”? Lehmuskallio kysyy.
 
Hän muistuttaa kirjoitustaidon olleen aikoinaan vain harvojen hallussa, eikä sen yleistymisestä Suomessakaan hirmuisen pitkä aika ole.
 
– Kinkereillä opetettiin lukemaan, muttei kirjoittamaan. Oma mummoni luki, mutta kirjoitti vain puumerkin. Käsiala on myös persoonallisuuskysymys – niin moni asia liittyy lapsen kokonaisvaltaiseen, eheään kehitykseen. Viivan kaari ja muodot ovat arkkitehtuuria. Tässä on arvokonflikti. (HäSa)
 
 
 
Katso käsialanäytteet päivän Hämeen Sanomista tai näköislehdestä.