Kanta-Häme

Suuri on luonnossa kaunista

Suurten metsäalueiden suojeleminen on kustannuksiltaan tehokasta ja alueen luonnon monimuotoisuudelle hyväksi. Tähän johtopäätökseen on tullut Helsingin yliopiston matemaattisen ekologian professori Otso Ovaskainen.

– Erikoistuneet lajit ovat erityisen herkkiä elinympäristönsä muutoksille. Monet lajit ovat toisistaan riippuvaisia, joten jos yksi häviää, sen vaikutus heijastuu muihinkin, Ovaskainen toteaa.

Ovaskainen oli kutsuttu puhumaan Verkatehtaalle lauantaina pidettyyn Aika vähissä -seminaariin, jonka järjesti Vihreän elämänsuojelun liitto.

Matemaattisia malleja

Ovaskainen johtaa Helsingin yliopistossa biologisen matematiikan tutkimusryhmää. 15 tutkijan ryhmä pyrkii matemaattisilla menetelmillä mallintamaan luonnossa tapahtuvia ilmiöitä.

– Pelkällä empiirisellä tutkimuksella on vaikea löytää lajiryhmiä ja ekosysteemejä yhdistäviä tekijöitä. Tähän matemaattinen mallinnus auttaa, Ovaskainen.

Matematiikan ja biologian yhdistäminen on tieteessä yleistymässä. Helsingin yliopistossa tutkimus on osa bio- ja ympäristötieteiden tiedekuntaa, mutta Ovaskainen on itse Teknillisestä korkeakoulusta valmistunut matemaatikko.

Ovaskaisen ryhmässä on keskitytty tarkastelemaan sitä, miten metsien elinympäristöjen muutos vaikuttaa eliöiden monimuotoisuuteen.

Tutkimusta on Suomessa sovellettu muun muassa ahvenanmaalaisten täpläverkkoperhosten elinympäristöihin ja manner-Suomen lahopuusienten esiintymiin.

– Matemaattiset lainalaisuudet ovat sovellettavissa. Esimerkiksi yksi kalojen populaatiogenetiikasta väitellyt opiskelijani lähti tutkimaan virusten leviämistä ihmisissä, Ovaskainen toteaa.

Ympäristö pirstoutuu

Matemaattisen ekologian avulla on pyritty hakemaan selityksiä sille, miten eliöt käyttäytyvät, kun elinympäristö muuttuu. Evoluutio on miljoonien vuosien ajan kehittänyt kasvit ja eläimet selviytymään luonnonmukaisessa ympäristössä.

Muutaman sadan vuoden aikana tämä ympäristö on muuttunut vahvasti.

– Ihmisen takia elinympäristöt pirstoutuvat ja häviävät.

Ovaskainen tarkoittaa pirstoutumisella sitä, että esimerkiksi pienet, toisistaan irrallaan olevat metsäkaistaleet ovat eliölajeiltaan heikompia asuinpaikkoja kuin suuret, yhtenäiset metsät.

Mitä suurempi luonnonmukainen alue on, sitä paremmin se kykenee turvaamaan myös kaikkein uhanalaisimpia lajeja. Kun elinympäristöt muuttuvat, ensimmäiseksi alkavat hävitä sellaiset lajit, jotka ovat vahvasti erikoistuneita.

– Muutos tapahtuu aikaviiveellä. Suomessa on tapahtunut jo alueellisia sukupuuttoja, ja on arvioitu, että Suomen noin 20 000 metsälajista tuhatkunta on vaarassa hävitä, vaikka luonnontilaisten metsien hakkuut loppuisivat tähän.

Täsmäsuojelusta eroon

Luonnontilan synkistelyn sijaan elinympäristöjen tutkimuksella on alkanut olla käytännön vaikutusta.

Muun muassa aikaisemmin vallalla ollut, niin kutsuttu elinalueiden täsmäsuojelu, on havaittu tutkimuksen avulla tehottomaksi.

– Esimerkiksi liito-oravia suojellaan yhä niin, että vain pieni alue niiden pesäpuiden ympärillä rauhoitetaan. Vuosien päästä näillä alueilla ei enää asu liito-oravia, hän sanoo.

Tutkimustulosten mukaan on usein paljon kustannustehokkaampaa suojella metsäalueita, jotka ovat suuria ja yhtenäisiä. Ovaskaisen mukaan näkökulmaa on alettu ottaa huomioon nykyisissä luonnonsuojelupäätöksissä.

– Ei enää pelkästään ajatella, että suojellaan tätä aluetta, koska siellä on juuri nyt paljon lajeja. Ajatellaankin, miten suojeltavat alueet ovat suhteessa muihin alueisiin. Tämä verkostoajattelu on kehittynyt myös käytäntöön, Ovaskainen toteaa. (HäSa)