Kanta-Häme

Suuri unohdettu

Afrikan kriisimaita yhdistävät luonnonrikkaudet. Tätä mieltä on kirjailija Juha Vakkuri, jolla on maanosasta 43 vuoden kokemus.

Vakkuri on kirjoittanut trilogian matkoistaan, ja juuri ilmestynyt kolmas osa Afrikan sydämeen käsittelee alueen niitä maita, joissa on epävakaa tilanne.

– Vaikka viimeinen kirja on ikään kuin kriisikirja, ei Afrikka kokonaisuudessaan ole kriisimaanosa, Vakkuri sanoo.

Mielletään köyhäksi

Lähes 60 valtion ja yli miljardin ihmisen alue on eurooppalaisille yllättävän vieras.

– Afrikka on valtavan suuri, mutta se unohdetaan todella helposti, Vakkuri sanoo.

Maanosa myös mielletään köyhäksi, vaikka luonnonvaroiltaan se on todella rikas. Suuressa osassa maista kehitys on tänä päivänä nopeampaa kuin missään muualla maailmassa.

Eri asia on se, kuinka hyvin kasvava vauraus ja esimerkiksi öljyn tuomat rikkaudet kyetään jakamaan ihmisten kesken.

– Kiina on nyt tullut voimalla Afrikkaan. Ei siksi että kulttuuri olisi alkanut kiinnostaa, vaan selvittämään, kuinka helposti ja edullisesti siellä voisi tehdä luonnonvaroilla kauppaa.

Johdonmukaista politiikkaa

Luonnonrikkauksien takia maat kiinnostivat alkuperäisiä siirtomaaisäntiä.

– Kaikki olivat niistä kiinnostuneita, eivät auttamaan, vaan hyötymään niistä, Vakkuri kertoo.

Rikkauksien lisäksi toinen kriisimaita yhdistävä tekijä on siirtomaa-ajan koulutuksen laiminlyönti. Eurooppalaisia siirtomaavaltoja ei kiinnostanut rakentaa maihin toimivaa hallintojärjestelmää tai kouluttaa maiden asukkaita.

– Siirtomaavallat olivat todenneet, että mitä vähemmän koulutusta, sitä helpompi ihmisiä on hallita.

Vakkuri nostaa esiin esimerkkimaan: Belgian vallan alla vuodesta 1885 vuoteen 1960 olleen Kongon demokraattisen tasavallan. Maa on Kongon tasavallan suuri itänaapuri.

Kun maa itsenäistyi, siirtomaavallan edustajat olivat kouluttaneet kongolaisista ylioppilaiksi tai akateemisen loppututkinnon suorittaneiksi vain kymmenen henkilöä koko maassa. Maassa, joka on kymmeniä kertoja suurempi kuin entinen siirtomaaisäntänsä.

– Se oli johdonmukaista politiikkaa. Maassa ei ollut yhtään valtion koulua, vaan koulutus ja kasvatus jätettiin katolisen kirkon harteille.

Vallankumousten kierre

Kirkkoa kiinnosti kouluttaminen vain omiin tarpeisiin, kuten seurakuntiin muun muassa alempiarvoisiksi papeiksi. Sillä tähdättiin kirkon kannatuksen lisäämiseen.

– Tämä oli se yksi kriisimaita yhdistävä tekijä. Koulutus laiminlyötiin siirtomaa-aikana, ja kun maat yllättäen alkoivat itsenäistyä, ei ollut koulutettua virkamieskuntaa.

Siirtomaavaltojen kouluttamia armeijoita kuitenkin oli. Sotajoukot huomasivat, että heikko hallitus oli helppo kaataa. Siitä alkoivat vallankumousten ja vallankaappausten kierteet.

Myös naapurimaat halusivat päästä osingoille maiden luonnonantimista. Mailla ei ollut mitään sitä vastaan, että hallitus oli melko heiveröinen. Kun hallinto on heikko, omien etujen puolustaminenkin on ponnetonta.

– Sellaisessa kehitysvaiheessa jossa kaikki haluavat tulla ryöväämään maasta jotain, vahva hallitsija voi olla parempi kuin huono demokraattinen parlamentti ja heikko presidentti, Vakkuri sanoo. (HäSa)