Kanta-Häme

Syntynyt tinkimättömäksi jazzmuusikoksi

Esa Pethman nappaa lehtileikkeen pöydältä ja lukee.
 
– Toimittaja kysyy, löytyykö jazzille mielestäsi tarpeeksi yleisöä Suomessa? Minä vastaan… Suomalaiset ovat materialisteja, suuri osa heidän taideharrastuksistaan on vain näennäistä… Useimmiten harrastaminen tahtoo pysähtyä iskelmätasolle, koska ei riitä intoa eikä mielenkiintoa tunkeutua syvemmälle. Ainoa edellytys jazzinharrastuksen kehittämiseksi Suomessa olisi kai se, että saisimme maamme väkiluvun samoihin numeroihin kuin mitä se on Yhdysvalloissa.” Heh, heh…
 
Kellertynyt leike on Rytmi-lehdestä vuodelta 1963. Onko 76-vuotias fonisti-huilisti samaa mieltä 25-vuotiaan itsensä kanssa?
 
– Olen. Ei se ole mihinkään muuttunut. 
 
Pethman ei ole nostalginen. Vanhat lehtileikkeet ovat esillä Hattelmalankylän kodissa syystä. Painosta on juuri tullut Esa Pethmanin elämäkerta Syntynyt jazzmuusikoksi (Turbator 2015). 
 
Kirjan on kirjoittanut Marja-Terttu Luoma, joka on eläkkeellä oleva Seura-lehden toimittaja. Luoma on seurannut vuosikymmenien ajan Pethmanin ja tämän rumpuja soittaneen pikkuveljen, vuonna 1993 edesmenneen Anssin, seikkailuja Suomen musiikkipiireissä.
 
– Teksti kulkee kivasti. Sen luonteessa on ihan oma leima, kehaisee Pethman.
 
Foni on enemmän jazz
Elämäkerran julkaisua on suunniteltu ja haastatteluja tehty jo yli vuosikymmenen ajan. Seitsemisen vuotta sitten näytti jopa siltä, ettei kirja valmistu lainkaan, kun Pethman sai aivoinfarktin.
 
Diagnoosi oli keskivaikea afasia. Puhumisen, kirjoittamisen, soittamisen ja säveltämisen uudelleenoppiminen kesti kaksi vuotta. 
 
Nyt sekä foni että huilu soivat työhuoneessa päivittäin.
 
– En puhuisi enää harjoittelusta, mutta molempia pitää vähän puhaltaa. Ansatsi (huuliote) vaatii.
 
Kuinka miehenalku tuli päätyneeksi juuri näihin instrumentteihin, on nopeasti kerrottu. Ensin oli pakko saada tenorisaksofoni. Sen jälkeen oli pakko saada huilu.
 
– Kyllä foni on minulle kuitenkin tärkeämpi. Sen fiilinki on enemmän jazz.
 
Veli löysi Carolan
Kuulostaa vähintään lattealta sanoa, että Pethman on ollut monessa mukana. Kuusankoskella syntynyt nuori muusikko muutti Kouvolasta Helsinkiin 50-luvun loppumetreillä ja liittyi Erkki Melakosken bändiin yhtä aikaan laulaja Laila Kinnusen kanssa.
 
Samalla avautui ovi Sibelius-Akatemiaan huiluopintoihin. Salaa äidiltä, joka oli toivonut Esasta insinööriä ja Anssista kauppiasta.
 
Jo paria vuotta myöhemmin Esalla oli oma bändi, jonka solistiksi veli toi pienestä juhlatilaisuudesta löytämänsä Carola Standertskjöldin.
 
– Carola oli hauska tuttavuus ja hirveän taitava.
 
Vuonna 1965 Pethman julkaisi levyn Modern Sound of Finland, minkä jälkeen häntä alettiin kutsua suomalaisen jazzmodernismin pioneeriksi.
 
– Titteli ei kuulosta miltään. Jazz on pehmeä käsite. Siitä ei pitäisi puhua.
 
Pethman soitti kymmenisen vuotta Radion tanssiorkesterissa ja pari vuotta Oopperaorkesterissa.
 
– Se oli antoisaa aikaa. Kaikki oopperan populäärikappaleet oli soitettava huilulla. Siinä bändissä kukaan ei edes tiennyt, että soitin saksofonia, myhäilee Pethman.
 
Lastenlasten perässä Hämeenlinnaan
Pethman on soittanut ja säveltänyt jazzin lisäksi viihdemusiikkia, klassista ja kirkko-oopperaa. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta muusikon leipä on aina tiukassa, mutta Pethman sanoo, ettei ole joutunut tekemään ns. kaupallisia kompromisseja.
 
– Topi Kärki kysyi aina levytyksissä, joko olet hankkinut päätyön? Pidin pääni. Itse asiassa en ole koskaan ajatellut, mistä raha tulee. 
 
Kotipaikaksi hän on vuosikymmenien aikana kutsunut mm. Turkua, Saloa ja Nurmijärveä. Hämeenlinnaan Pethman muutti vaimonsa Eilan kanssa vuosi sitten.
 
Kanta-Hämeeseen pariskuntaa veti halu viettää mahdollisimman paljon aikaa nuorimpien lastenlasten kanssa, jotka vilistävät samassa pihapiirissä.
 
Kotiutuminen on alkanut.
– Olen soittanut Hämeenlinna Big Bandissa kolme neljä kuukautta, kertoo Pethman.
 
Hän sanoo kuuntelevansa kotioloissa jonkin verran yhdysvaltalaisia ja ruotsalaista nykyjazzia, mutta ainoa yksittäinen nimi, jonka hän lausuu ääneen on Charlie Parker. Bird oli keskeinen hahmo bebopiksi kutsutussa modernissa jazzissa 1940-luvulla.
 
– Totuus on se, että minua puhutteleva jazz on kuollut. Se ei koskaan uudistunut. Minun olisi pitänyt syntyä 10–15 vuotta aikaisemmin. Eikä tähän maahan, virnistää Pethman. (HäSa)