Kanta-Häme

Taidekirja elää pitkään

Väitteet kirjan kuolemasta voi unohtaa ainakin, kun puhutaan taidekirjoista. Vaikka taantuma on leikannut taidekirjojen julkaisumääriä, ei loppua ole näkyvissä. Myöskään sähköiset julkaisukanavat eivät näytä uhkaavan perinteistä taidekirjaa.

– Taidekirjan tai näyttelyjulkaisun elinkaari on pitkä. Teosten arvo esimerkiksi lähdekirjana saattaa ennemminkin kasvaa vuosien myötä, sanoo Hämeenlinnan taidemuseon amanuenssi Päivi Viherluoto.

Hän on jäsenenä Iittalan valtakunnallisen taidekirjakilpailun raadissa. Vuoden parhaat taidekirjat on palkittu Iittalan taidekirjapäivillä Eliel Aspelin -palkinnolla vuodesta 2002.

Kilpailuun osallistuu vuosittain 20–40 taidekirjaa kuvataiteen, muotoilun ja arkkitehtuurin alalta.

Taidekirja on …kirjataidetta

Kun Päivi Viherluoto tutustuu uuteen taidekirjaan, hän katsoo ensin kantta ja takakantta. Niistä pitäisi jo käydä ilmi, mitä kirja lupaa.

Sen jälkeen hän tutustuu sisällysluetteloon ja katsoo, ketkä ovat tekijät. Vasta sen jälkeen alkaa selailu ja lukeminen.

Viherluodon mielestä taidekirja on kokonaisvaltainen esteettinen elämys. Siinä on tietoa, visuaalista kauneutta ja hyvä ”käsituntuma”. Kirja voi jopa tuoksua hyvältä.

– Taidekirjasta ajatukset voi helposti kääntää kirjataiteeseen, hän sanoo.

Vuoden taidekirja -palkinnolla palkituista teoksista voi ottaa oppia hyvän taidekirjan tekemiseen.

Viime vuoden voittajakirja oli Rurik Wasastjernan Muutakin kuin rautatieristeys (Kouvolan kaupunginmuseo). Se käsitteli Kouvolan kaavoitus- ja rakennusperintöä.

– Teos avasi katsomaan uusin silmin omaakin ympäristöä, Päivi Viherluoto sanoo.

Hän myöntää, ettei Kouvola kaupunkina tai kaupunkisuunnittelu aiheena herättänyt etukäteen paljon odotuksia. Lopputulos oli kuitenkin ihmeen kiinnostava ja kirja visuaalisesti kaunis.

– Kuva-aukeamat olivat tyylikkäitä ja yllättivät mukavalla tavalla, hän sanoo.

Sammon takojat …ja takojattaret

Päivi Viherluoto pitää eniten tietopohjaisista taidekirjoista. Esimerkiksi ensimmäinen Iittalan taidekirjapalkittu teos, Riitta Konttisen Sammon takojat (Otava) kuuluu edelleen taidemuseoammattilaisen käsikirjastoon.

Suomen taiteen kultakautta valottanut teos poiki jopa yhden uuden näyttelyn Hämeenlinnan taidemuseoon. Naistaiteilijoita esittelevään Sammon takojattaret -näyttelyyn liittyi totta kai myös samanniminen näyttelyjulkaisu.

– Vaikka vain yhdenkin taiteilijan tuotantoa esittelevä näyttelykirja saattaa osoittautua merkittäväksi, koska vastaavaa perustutkimusta ei ole muualla saatavissa, hän sanoo.

Pelkästään kuvista koostuva kirjakin voi olla tietoteos. Esimerkiksi Matti Kujasalon taidetta ja työtapoja esitelleessä vuoden 2011 voittajakirjassa oli hyvin vähän tekstiä. Silti kuvista ja kuvasarjoista kertyi tietoa taiteilijasta ja taiteilijuudesta.

Kikkailemalla syntyy …huono kirja

Huonosta kirjasta Päivi Viherluoto ei tohdi näyttää mallikappaletta, vaikka monia sellaisiakin on osunut hänen tielleen.

Eniten Viherluotoa harmittaa, jos takakansi lupaa enemmän kuin sisältö antaa. Myös ulkonäköseikat voivat mennä vikaan.

– Huonosta taidekirjasta paistaa tunne, että siinä on ”harjoiteltu graafista suunnittelua”.

Teos saattaa liittyä vaikkapa kokeelliseen taideprojektiin, jolloin kirjakin on helposti yhtä kikkailua.

Joskus jopa kansimateriaalit ovat sellaiset, ettei kirjaa ole kiva käsitellä.

– Erään kirjan vaneriset kulmat repivät vaatteita, Viherluoto huokaa. (HäSa)