Kanta-Häme

Taiteen kimppuun puikot tanassa

ITE-näyttely ja tuore kirja tuovat esiin pehmeitä tekniikoita ja samalla naisten tekemää taidetta. Käsityö on niin kiinni perinteessä, että totutuista kaavoista on vaikea irrottautua taiteilemaan.
Mitä, jos tuttu ja turvallinen neulepusero ryöstäytyisi käsistä ja siitä tulisikin käyttökelvoton mutta kiinnostava, epäsuhtainen rytky?

Ainakin helsinkiläinen taiteen tohtori ja taidekasvattaja Minna Haveri ilahtuisi. Haveri on pitkään perehtynyt käsityön menetelmiä hyödyntävään taiteeseen. Hän on ryhtynyt myös ”pehmeän taiteen” puolestapuhujaksi.

– Olen koulutukseltani alun perin kuvataideopettaja. Toimin opettajana Raahessa Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Siellä minua alkoi kiinnostaa käsityön menetelmien käyttö taiteen työkaluna, Haveri sanoo. 

Kokkolan ITE-museossa on tämän kesän esillä ITE käsillä -niminen näyttely, jonka kuraattorina Haveri toimii. Museossa on esillä niitä käsistä ryöstäytyneitä neulepuseroita, mutta myös paljon muuta käsityöperusteista taidetta. 

Käsitöiden tekeminen ja etenkin neuleet ovat nyt muotia. Samalla käsityöstä tutut tekniikat ovat alkaneet yleistyä taiteessa, vaikkakin hitaasti.

– Käsityön traditio eli se, että tehdään jotakin käyttöön ja mallin mukaan, on hyvin vahva. Siksi siitä on ehkä vaikea lähteä irrottelemaan, vaikka olisi paloa taiteen tekemiseen, sanoo Haveri.

Haverin mukaan käsityötaide on marginaalissa sekä koulutetuilla taiteilijoilla että itseoppineilla, mutta on kuitenkin taiteen tekijöitä, jotka käyttävät esimerkiksi virkkausta, neuletta, kirjontaa tai nypläystä töissään. 

– Heille käsityötekniikat ovat nimenomaan työkalu. Heillä ei ole käsityö- tai tekstiilialan koulutusta, ja tässä he eroavat tekstiilitaiteilijoista.

Haverin mukaan käsityötekniikkaa hyödyntäviä taiteilijoita kritisoidaan välillä siitä, että he ovat tehneet virheitä.

– On vaikka virkattu väärin. Jos joku piirtää, ei hänelle sanota, että olet piirtänyt väärin.

Minna Haveri ei ole pehmeän taiteen asialla yksin. Sekä Kokkolan näyttely että Haverin samasta aihepiiristä juuri ilmestynyt kirja ovat osa Maaseudun Sivistysliiton ITE-käsityöhanketta. Sillä pyritään innostamaan käsityötekniikoiden rohkeaa ja luovaa käyttöä itseilmaisun välineenä.

Työ ei Haverin mukaan ole ihan helppo, mistä osoituksena on esimerkiksi näyttelyn ohessa järjestetty patalappukilpailu. 

Kisassa etsittiin ennennäkemättömän villejä ja omintakeisia tulkintoja patalapusta.

– Sellaisiakin kisaan tuli, mutta suurin osa kilpailun töistä oli varsin tavallisia patalappuja. Ihmisillä on mielessään niin vahva ajatus patalapun käyttötarkoituksesta, että siitä on vaikea poiketa. Vaikka tässä ei käyttökelpoisuutta vaadittu ollenkaan, Haveri kertoo.

Kisassa voiton vei kanavatekniikkaa ja höyheniä yhdistellyt 

Joutsenlammen pinkit siskot, joka oli patalappuna ehdottoman käyttökelvoton. 

Tuomariston yllätykseksi sen tekijäksi paljastui kuvataiteilija Elina Lind, joka on mukana myös Haverin kirjassa.

Käyttötarkoitus tai pikemminkin sen puute erottaa Haverin mukaan käsityön taideteoksesta. Esimerkiksi Kokkolan näyttelyssä on esillä Elisa Kärjän huovutettuja hahmoja, kuten huovutettu Elvis.

Mikä tekee huovutetusta Elviksestä taidetta?

– Kyse on nimenomaan käyttötarkoituksesta. Huovutetulla Elviksellä ei ole käyttöarvoa, vaan sen on korvannut näyttöarvo, jolloin se on selvästi taideteos. Sitä ei ole tehty muuta tarkoitusta varten, vaan katsottavaksi ja tutkittavaksi, Haveri pohtii.

Haverin mukaan näyttelyllä on haluttu houkutella esiin naispuolisia tekijöitä.

– ITE-taiteen kenttä on varsin miehinen, ja materiaalitkin ovat miehisiä eli työstetään vaikkapa puuta, betonia tai romumetallia.

– Naiset eivät kuitenkaan ole vähemmän luovia, eli miksei heidän töitään ole esillä. Itse ajattelen niin, että naisten tavat kanavoida luovuuttaan ovat erilaisia kuin miesten, hän sanoo.

Haveri haluaakin kannustaa etenkin naisia ja miksei miehiäkin unohtamaan valmiit kaavat ja ohjeet ja tekemään sitä, mikä hyvältä tuntuu.

– Jokaisella on omat mallit ja värit päässään, miksi niitä ei hyödynnetä, hän kysyy.

Käsityötä hyödyntävien taiteilijoiden työt poikkeavat keskenään toisistaan varsin paljon. Minna Haveri löytää silti yhdistäviä tekijöitä, kuten sen, että moni työ perustuu tarkkaan arkisten asioiden havainnointiin. 

Esimerkiksi Liisa Hietasen virkatut installaatiot ovat huikean yksityiskohtaisia: hänen virkkaamassaan vessassa lavuaarin saippuatarhatkin ovat kohdallaan, samoin vessan roskakorin sisältö. 

Kokkolan näyttelyssä on esillä muun muassa Marja Ruususen kanavatöitä, joissa hän on tehnyt valmiiden kanavatyöpohjien päälle omia tulkintojaan esimerkiksi Viimeisestä ehtoollisesta, Suojelusenkeli-taulusta tai Lemminkäisen äidistä.

Modistin eli hatuntekijän työstä eläkkeelle jäänyt Helinä Savonen taas tekee nykyään päitä, joko kirjomalla tai virkkaamalla.

Myös yksi tunnetuimmista naispuolisista ITE-taiteilijoista eli kemiläinen Mirjami Rautio on mukana Kokkolassa. Hän tekee omintakeisella kirjontatekniikallaan maisemakuvia, joissa on usein Lapin näkymiä ja jotka on kirjottu Tunisiasta tuoduilla langoilla.