Kanta-Häme

Maria Lassila-Merisalo oppi lukemaan kolmivuotiaana, sisuuntui vähättelystä, väitteli tohtoriksi ja kirjoitti kirjan

Ensin Maria Lassila-Merisalo rohkaisi toimittajia hyödyntämään tarinoita. Nyt tarinabuumin keskellä hän on ottanut askeleen taaksepäin, sillä nykymediasta on tulossa friikkisirkus. Tarina ei saisi olla koskaan väline, vaan sitä pitäisi kunnioittaa. Lassila-Merisalo jatkaa itse sukunsa tarinaa kotona Lassilassa.
Kuva: Pekka Rautiainen
Juuret ovat tärkeitä Maria Lassila-Merisalolle. Väinö-koira on saanut nimensä Väinö Lassilalta, jonka aikana rakennettiin kivinavetta, jossa Maria Lassila-Merisalo nyt perheineen asuu. Kuva: Pekka Rautiainen

Kun Maria Lassila-Merisalo oli kolmevuotias, hän katseli keittiöremontissa hääräävää äitiään ja kysyi tältä: ”Lukeeko tuossa purkissa tapettiliisteri?”

Äiti tuli nopeasti keittiötikkailta alas ja iski tytön käteen päivän Hämeen Sanomat. ”Lue tuosta.” Tytär alkoi lukea kuin olisi tehnyt sitä aina.

Vuotta myöhemmin hän oli jo perustanut oman aikakauslehden.

– Sen nimi oli Pisaroita. Äitini ja isoäitini olivat kestotilaajiani. Lehdessä oli uutisia ja pientä novellintynkää, mitä nyt neljävuotiaan aivoilla pystyy keksimään, Lassila-Merisalo kertoo.

Siitä lähtien tarinat ja journalismi ovat kulkeneet hänen mukanaan.

Nyt Lassila-Merisalo pitää kädessään uunituoretta kirjaansa. Tarinallinen journalismi (Vastapaino 2020) ilmestyi elokuussa, ja sen julkkareita juhlittiin perjantaina Hämeenlinnan Taiteiden yössä.

Lehtorin letkautus sai sisuuntumaan

Myös kirjan taustalla on kiinnostava tarina, kuinkas muutenkaan. Se vie meidät vuoteen 1998, Jyväskylän yliopiston graafisen viestinnän kurssille, jossa nuori journalistiopiskelija kävi läpi lehtikirjoittamisen perusteita.

– Olimme tahkonneet tuntikaupalla uutista niin, että kaikki varmasti ymmärsivät sen pyramidimuodon ja kärjen. Sitten tuli featuren vuoro. Lehtorimme kuittasi sen suunnilleen näin: ”Tämä on sitä, kun akat istuu kynttilänvalossa, juo viiniä ja puhuu paskaa”, Lassila-Merisalo muistelee.

Hän ei niellyt vitsillä heitettyä väitettä, vaan provosoitui siitä niin, että lähti tutkimaan nimenomaan näitä human interest -aineistoa sisältäviä artikkeleita ja reportaaseja.

– Se vei minut mennessään. Tein aiheesta heti proseminaarin, gradun ja vielä väitöskirjan. Kiitin lehtoria väitöskaronkassani.

Juttu jatkuu kuvien jälkeen.

Maria Lassila-Merisalo kirjoitti kirjan tarinallisesta journalismista.

Yhtäkkiä tarinat täyttivät somen

Lassila-Merisalo väitteli vuonna 2009. Heti väitöksen jälkeen oli hetken aikaa epäselvää, mihin matka hänet työuralla vie. Nuori tutkija sai Hämeen kulttuurirahastolta apurahan väitöskirjansa popularisointiin.

– Silloin tein oppaasta ensimmäisen raakileversion, josta ei tosin tässä kirjassa ole enää oikeastaan mitään jäljellä.

Pian nuori tutkija tempautui mukaan uuteen tutkimusprojektiin, ja kirjahanke hautautui vuosiksi muiden töiden alle. Tutkimuksensa ohessa Lassila-Merisalo kävi säännöllisesti kouluttamassa toimittajia tarinallisen journalismin saloihin.

– Aluksi jouduin houkuttelemalla houkuttelemaan, että kyllä te voitte kirjoittaa juttuihinne myös omia havaintojanne ja käyttää jopa minä-muotoa. Yhtäkkiä tilanne kääntyi päälaelleen.

2010-luvulla tarinat levisivät joka puolelle. Paitsi perinteinen media, myös viestintätoimistot ja yritykset alkoivat käyttää niitä omiin pyrkimyksiinsä.

Maria Lassila-Merisalo löysi itsensä Pasilasta lohduttamassa panikoivia pitkän linjan toimittajia, jotka potivat muutosvastarintaa.

– He olivat uutistoimittajina tehneet sähköistä mediaa, ja yhtäkkiä heidän oletettiin kirjoittavan tarinoita verkkoon. Oikeastaan kaikissa koulutuksissa tuli esille hätähuuto: ”Apua, meidän on pakko tehdä tarinoita, miten se tehdään?”

Uutistoimittaja ei käänny sormia napsauttamalla tarinalliseksi kirjoittajaksi. Vastaan tuli paitsi käytännön ongelmia, myös eettisiä kysymyksiä.

– Rupesin toppuuttelemaan. Muistutin, ettei mistä tahansa kannata tehdä tarinaa. Uutinen on edelleen uutinen, ja sekin on ihan pätevä muoto.

Tarina vaatii tiukkaa etiikkaa

Sitten tuli joulukuu 2016. Pitkien lukujuttujen kiistaton isähahmo, Helsingin Sanomien palkittu toimittaja Ilkka Malmberg menehtyi lyhyen sairausjakson jälkeen.

– Olin ajatellut, että hän tulee olemaan kirjassani hyvin isossa roolissa. Minun piti haastatella häntä, ja hän tiesi hankkeestani. Kun Ilkka kuoli, tajusin, että nyt jos koskaan minun on tartuttava toimeen, Lassila-Merisalo kertoo.

Oppaalle oli kysyntää, sillä vastaavanlaisia työkaluja tarinalliseen asiakirjoittamiseen ei ollut suomen kielellä tehty.

Juuri nyt Maria Lassila-Merisalo haluaisi lukea syvääluotaavia ja prosessia avaavia tarinoita kovista talousaiheista, ilmastonmuutoksesta ja koronasta.

– Tällaisista kompleksisista aiheista tarvittaisiin taustoittavia, perehtyneitä ja analysoivia juttuja, jotka tarkastelevat asiaa vähän laajemmin, ei vain sitä viimeisintä käännettä.

Tarinat vaativat kuitenkin tekijältään tiukkaa etiikkaa ja huolellista faktojen tarkastusta. Siinä tarinabuumissa viime vuodet vellonut media ei ole aina kunnostautunut.

”Nykymedia on kuin friikkisirkus”

Tällä hetkellä Lassila-Merisalo on eniten huolissaan sosiaalisen median vaikutuksesta perinteiseen mediaan. Hän kartoitti toissavuonna toimittajien näkemyksiä aiheesta pienellä verkkokyselyllä.

95 prosenttia vastaajista uskoi, että koskettava tarina vetää sosiaalisessa mediassa paremmin kuin faktapitoinen juttu. Lisäksi 75 prosenttia oli sitä mieltä, että sosiaalinen media on muuttanut merkittävästi journalismin tekemistä.

– Moni vastasi, että heidän on pakko tehdä työssään sellaista, joka vetää somessa. Hyvään asiajuttuunkin pitää liittää yksilön koskettava tarina, joka vetoaa tunteisiin ja jonka takia sitä juttua klikataan.

Se soitti tutkijan mielessä herätyskelloja.

– Jos toimittajat itse kokevat, että some ohjaa heidän työtään, journalismin tutkimuksen pitäisi selvittää asiaa, hän sanoo vakavana.

Hän vertaa nykypäivän mediaa vanhan ajan sirkusten friikkishow-näytöksiin.

– Välillä tulee tunne, että media kaivaa esiin mitä kummallisempia keissejä. Sen pitää päästä kertomaan jokainen ihmeellinen tarina tyyliin: ”Ihmisellä ei ole käsiä ja jalkoja, ja silti hän pystyy tekemään vaikka mitä”.

Sosiaalipornolla mässäily ja asiatekstin päälle liimatut tarinayritelmät eivät ole omiaan nostamaan lukijoiden luottamusta mediaan.

– Tarina on muotona hyvin voimakas, se vetoaa tunteisiin. Mutta silloin kun tarinaa käytetään vain välineenä, sen itseisarvo ja syvällinen merkitys unohdetaan. Se inflatoi tarinoita eikä ole kenenkään etu.

Maria Lassila-Merisalo kokee olevansa osa sukunsa tarinaa. Lassilan pelloilla Väinö-koiran kanssa kulkiessaan asiat loksahtavat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Sukutarina kulkee mukana kotona ja töissä

Tänä päivänä Lassila-Merisalo on siirtynyt urallaan taas eteenpäin. Hän työskentelee Hämeen ammattikorkeakoulun strategisen viestinnän päällikkönä.

Hänen työhuoneensa sijaitsee Hattelmalan vanhassa sairaalarakennuksessa lähellä Vanha-Lapio-katua. Nimi on olennainen osa viestintäpäällikön sukutarinaa.

– Esi-isäni Johan Vanha-Lapio muutti sieltä meille Lassilaan mennessään naimisiin Matildan kanssa. Käyn siis töissä isoisäni isoisän huudeilla, ja asun hänen kotitilallaan.

Kulkiessaan Väinö-koiransa kanssa Lassilan peltoviertä Maria Lassila-Merisalon arkihuolet asettuvat uomiinsa.

– Jos jokin harmittaa, minulla on ollut huono päivä tai korona ahdistaa, auttaa kun muistan, mitä kaikkea näillä tiluksilla on koettu. Mittasuhteet asettuvat kohdilleen, kun ymmärtää, että on vain yksi pienenpieni palanen tässä sukupolvien tarinassa. HäSa

Maria Lassila-Merisalo

Syntynyt 1978 Hämeenlinnassa.

Hämeen ammattikorkeakoulun strategisen viestinnän päällikkö

Tutkija, kirjoittaja ja kouluttaja. Journalistisen kirjoittamisen dosentti.

Filosofian tohtori 2009 Jyväskylän yliopistosta, pääaineena journalismi. Väitöskirja käsitteli tarinallista journalismia.

Kirjoittanut Tarinallinen journalismi -oppaan, joka ilmestyi elokuussa.

On jäsenenä tiedonjulkistamisen neuvottelukunnassa, joka on opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelin. Neuvottelukunta jakaa apurahoja ja valtionpalkintoja.

Asuu Hämeenlinnan Hattelmalassa lapsuusmaisemissaan, synnyinkotinsa vanhaan kivinavettaan tehdyssä asunnossa.

Perheeseen kuuluvat puoliso, kolme tytärtä sekä Väinö-koira.

Päivän lehti

29.9.2020

Fingerpori

comic