Kanta-Häme

Tasa-arvon matkasaarnaaja

Kirjailija Sirpa Kähkönen laskeutuu junasta ja lähtee kiskomaan pientä sinistä matkalaukkua asemalaiturilta kaupunkiin päin.

Laukku on kevyesti pakattu. Suosittu luennoitsija tietää, että kiireisestä kiertuesyksystä selviää, kun karsii ylimääräisen ja keskittyy oleelliseen.

– Suomessa monet kirjailijat joutuvat tekemään itsensä tunnetuksi lähes pelkästään omalla jalkatyöllään, Kähkönen sanoo.

Markkinointi on nykyään luonnollinen osa kirjailijan työtä. Se tarkoittaa alituista matkustamista kirjakaupoissa ja kirjallisuustapahtumissa ympäri maata.

Tänä vuonna Kähkösen on pitänyt liikkeessä 1960-luvulle sijoittuva romaani Tankkien kesä, joka ilmestyi alkusyksystä. Sitä esitellään loppuvuonna muun muassa Naisten Pankin kirjallisuuskiertueella.

Myös sananvapausjärjestö Suomen Penin puheenjohtajuus pitää kirjailijan julkisuudessa. Helsingin kirjamessuilla Kähkönen on ollut esillä yhtenä Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista.

– Kestän matkustamisen, koska on hienoa tavata lukijoita. Kohtaamiset antavat voimia ja uskoa, hän sanoo.

Kähkönen uskoo siihen, että kirjallisuudella voi rakentaa siltoja ihmisten välille ja lisätä ymmärrystä maailmasta. Häntä ilahduttaa kirjallisuustapahtumia järjestävien kansalaisten aktiivisuus. Etenkin pienillä paikkakunnilla kirjallisuusillat ovat merkittäviä kulttuuritapahtumia.

– Kulttuuria ja sivistystä rakastavia ihmisiä on kaikkialla Suomessa, myös kaupunkien ulkopuolella, hän muistuttaa.

Kirjailijan tyypillinen julkaisuvuosi on kaksijakoinen. Kevät kuluu tiiviisti kirjoitustyössä. Silloin Kähkönen ei ota esiintymiskutsuja vastaan. Kun kirja sitten syksyllä ilmestyy, sitä markkinoidaan niin tiiviisti, että esiintymiset vievät suuren osan työviikosta.

– Pystyn kyllä keskittymään kirjoittamiseen melkein missä vain, vaikka junassa tai kahvilassa. Kovin paljon ei reissujen lomassa kuitenkaan synny valmista.

Sellaisina vuosina, kun kirjaa ei ilmesty, Kähkönen käyttää aikansa tutkimiseen ja lukemiseen. Tällainen täysin vapaa, henkisten varastojen täyttämiseen käytettävä aika on nykyään käynyt vähiin.

– Tiedän, että elän juuri nyt kirjallisesti työntäyteisimpiä vuosia. Tarve pitemmälle tauolle on tulossa, hän pohtii. 

Tänä vuonna on kulunut 25 vuotta siitä, kun Sirpa Kähkönen aloitti kirjailijan uransa. Läpi vuosien hän on käsitellyt historiaa kaunokirjallisuuden keinoin, usein pienen ihmisen näkökulmasta.

Vaikka näkökulma on arkinen, aiheet ovat suurtakin suurempia: aatteita, utopioita, sotia, kriisiaikoja, maailmanhistorian käännekohtia.

Monet aiheista ovat nousseet oman suvun tarinoista. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokas, Graniittimies, sai sytykkeensä Kähkösen sukulaisista, jotka lähtivät 1920-luvulla etsimään ihanteidensa valtiota Neuvostoliitosta ja jäivät sille tielleen Stalinin vainojen takia.

– Historian tutkijoillakin on usein joku oma henkilökohtainen syynsä valita aiheensa. He vain peittävät motiivinsa tarkemmin kuin romaanikirjailijat, Kähkönen sanoo.

Hänen mielestään kertomakirjallisuus voi täyttää aukkoja historiankirjoituksen reunoilla. Täytettävää riittää, vaikka esimerkiksi sisällissodan tapahtumat on jo käsitelty tutkimuksessa tarkasti.

Kirjoissaan Kähkönen on näyttänyt, että suurimmat aatteet voivat viedä ihmisen äärimmäisyyksiin: mitä suurimpiin uhrauksiin tai suurimpiin petoksiin. Uhriksi jää usein tavallinen pieni ihminen. Hän voi olla joko aatteen kannattaja itse tai hänen läheisensä.

– Viimeisimmässä kirjassani on lause, että aatetta ei saa mittatilaustyönä, vaan siinä on epäsopivia kohtia kuin käytetyssä vaatteessa, hän kertoo.

Virheistään huolimatta aatteita tai uskontoja ei saa kitkettyä pois, sillä ne ovat kietoutuneet tiukasti yhteiskuntaan. Eikä Kähkönen haluaisikaan sellaista yhteiskuntaa, jossa ei olisi aatteita. Ovathan esimerkiksi yhdenvertaisuusajattelu ja ihmisoikeudetkin aatteita. Niiden puolesta Kähkönen mielellään puhuu.

Hän on teoksissaan kuvannut naisten asemaa ja tuonut lasten maailmaa näkyväksi. Samasta syystä hän lähti mielellään Naisten Pankin hyväntekeväisyyskiertueellekin. Hän muistuttaa, ettei kaikilla maailman naisilla ole vielä oikeutta päättää omista asioistaan.

Ei naisten itsemääräämisoikeus ole Pohjoismaissakaan kovin uusi keksintö.

– Me tämän päivän suomalaiset naiset olemme etuoikeutettuja, hän painottaa.

Mistä asioista sananvapaudessa pitäisi olla juuri nyt huolissaan? Vaikka yhteiskunnallinen keskustelu on koventunut, eivät suomalaiset kirjailijat ole Suomen Penin puheenjohtajan mielestä joutuneet sellaisen negatiivien palautteen kohteeksi kuin tutkijat ja toimittajat.

Kähkönen toivoo, etteivät he ala pelkäämään vihapuhetta ja aggressiivista kommentointia.

– Vaarana on, että ollaan mieluummin hiljaa, ettei tulisi vaikeuksia. Se kaventaa yhteiskunnallista keskustelua.

Kirjailijoiden sananvapausjärjestö Pen toimii kansainvälisesti. Kähkösen mielestä sananvapauden mallimaahan Suomeen pitäisi perustaa turvapaikka maailman vainotuille kirjailijoille. Muissa Pohjoismaissa tällaista kirjailijoiden turvakaupunkitoimintaa on jo. Myös kuvataiteilijoille avattiin Helsingissä hiljattain turvaresidenssi.

Kähkönen ei ole itse saanut liikaa negatiivista palautetta, vaikka hän on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, sananvapauden puolestapuhuja ja on käsitellyt teoksissaan suomalaisen yhteiskunnan arkoja jakolinjoja.

– Historiallisen romaanin traditio Suomessa on pitkä. 

Väinö Linnasta lähtien historiallinen romaani on ollut Suomessa arvostettu ja hyväksytty laji. Siihen on ollut helppo liittyä, hän sanoo.

Kähkönen tarttuu siniseen matkalaukkuunsa. Syksyn luentomatkat jatkuvat. Jos hyvin käy, laukkuun saa pakata vaikka kiitoslahjaksi saadut villasukat tai paikallista leipää esitelmäpaikkakunnalta.

Hän palautuu matkustamisesta jooga- ja salsatunneilla. Siellä ”pää tyhjenee” ja paljosta matkustamisesta jäykistynyt selkä vertyy.

– Parasta on kun pääsee kotiin, saa elää ihan tavallista elämää eikä tarvitse olla esillä. On hyvä tietää, että on odotettu ja kaivattu ja pääsee koiran kanssa metsään kävelemään.