Kanta-Häme

Tervassa juoksija meditoi liikkeessä

 

Fiktiohahmo Forrest Gump lähti elokuvassa juoksemaan Amerikan halki. Kun hän pääsi Tyynenmeren rannikolle, hän päätti kääntyä ja juosta takaisin Atlantin rannikolle. Ja niin edelleen, ilman sen kummempaa päämäärää.
 
Forrest sai peräänsä letkan seuraajia, jotka palvoivat vajaaälyistä miestä henkisenä gurunaan. Forrest ei ymmärtänyt, miksi häneltä jatkuvasti tivattiin syytä juoksemiselle. Kun seuraajille selvisi, että mitään sen syvempää syytä ei ollut, he pettyivät. Forrestista vain tuntui siltä, että hän haluaa juosta.
 
Tervakoskelainen Ari Pikivirta, 34, on kaikkea muuta kuin vajaaälyinen. Viiden lapsen isä työskentelee Koneella tietotekniikkainsinöörinä ja elämä on kaikin puolin täyttä.
 
Kaiken mahdollisen liikenevän aikansa Pikivirta kuitenkin juoksee. Aivan järkyttävän pitkiä lenkkejä, kelissä kuin kelissä, mihin vuorokauden aikaan tahansa, ohuet tossut jalassa tai paljain jaloin, lumessa, hiekalla, asfaltilla.
 
– Enemmänkin aikaa juoksemiseen menisi, mutta totta kai perhe tulee ensin. Se vain johtaa siihen, että on juostava vähän erikoisiin aikoihin, mies selittää aamuöisiä yli 30 kilometrin lenkkejään talven pimeydessä.
 
– Äärimmäiset olosuhteet tekevät juoksemisesta vain mielenkiintoisempaa. Tietysti sillä edellytyksellä, että perillä odottaa lämmin sauna, Pikivirta hymähtää.
 
Tuntitolkulla pientä ympyrää
 
Pikivirta on niin sanottu ultrajuoksija. Suomessa hänenkaltaisiaan on arviolta noin 150–300, mutta lyhyemmille matkoille, kuten maratonille tähtääviä on joka vuosi yhä enemmän ja enemmän. Viimeisimpien tilastojen mukaan hiukan yli 14 000 suomalaista juoksee maratonin vuosittain.
 
Suositumpi matka on kuitenkin puolimaraton. Ensi viikonloppuna järjestettävän Helsinki City Runin, maan suurimman juoksutapahtuman lähtöviivalle odotetaan jopa noin 15 000 henkilöä. Maratonit ovat kuitenkin vain pieni jäävuoren huippu juoksuharrastuksesta, jonka suosio kasvaa koko ajan.
 
Juoksu- ja maratonkouluja syntyy kuin sieniä sateella ja juokseminen on tuotteistettu monin eri tavoin. Sitten edelleen riittää talkoovoimin järjestettyjä kylähölkkiä ja vielä pienemmän piirin tapahtumia, kuten Pikivirran edustaman kollektiivin, Tervassa juoksijoiden tempaukset.
 
Eilen juostiin Tervassa juoksijoiden ultrajuoksu, jonka osanottajat kiersivät Tervakosken uimahallin ympärillä 2,5 kilometrin pururataa kuuden tunnin ajan. Muita tapahtumia ovat syksyllä juostava Rapakymppi, Varalenkki ja Mäkimaraton, jossa kierretään kilometrin ympyrää erittäin jyrkän ja korkean Luulion mäen huipulle ja alas.
 
– Siinä tulee nousua maratonille ihan mukavasti, Ari Pikivirta myhäilee.
 
Tervassa juoksijoihin kuuluu noin parikymmentä aktiivista kuntoilijaa, lähinnä Tammirannan omakotialueen asukkaita.
 
– Porukkaa on ihan laidasta laitaan. Minä olen ehkä ääriesimerkki matkojen suhteen, Pikivirta selittää.
 
Lähes kylmiltään maratonille
 
Ari Pikivirran oma juoksuharrastus alkoi viitisen vuotta sitten. Mitään sen erikoisempaa urheilutaustaa miehellä ei ollut.
 
– Itse asiassa olin vuosia tekemättä mitään liikunnallista.
 
Taustalla oli vedonlyönti, jossa Pikivirta löi parin naapurinsa kanssa vetoa, kuka pystyy pudottamaan painoaan 10 prosenttia.
 
– Panos oli sata euroa, mutta siinä kävi siinä mielessä huonosti, että kaikki pääsivät vaaditussa ajassa tavoitteeseen.
 
– Pudotin painoa lähinnä ruokavaliota muuttamalla, mutta sitten tuli ajatus ilmoittautua Helsinki City Marathonille, puolen vuoden varoitusajalla, mies muistelee.
 
Pikivirta pääsi omien sanojensa mukaan ”jonkinlaiseen kuntoon”.
 
– Siinä mielessä olen huono esimerkki, etten käynyt hakemassa oppia mistään. Netistä luin joitain juttuja, ja jälkeenpäin ajatellen niissä oli ihan järkeäkin, juoksija nauraa.
 
– Sen tein sentään oikein, että lähdin rauhallisesti liikkeelle. Aluksi lenkit olivat kolmen kilometrin mittaisia.
 
Kuivuminen yllätti Kreikassa
 
Juokseminen imaisi mukaansa niin vakavasti, että ensimmäiset ylilyönnitkin on koettu. Viime syksynä Pikivirta osallistui Spartathloniin, 250 kilometrin  ultrajuoksuun Kreikan Ateenasta Spartaan. Oli siinä hilkulla, ettei mies jäänyt kuningas Leonidaksen miesten seuraan lopullisesti.
 
– Matka jäi vähän kesken, kuivuus pääsi yllättämään, Pikivirta kommentoi kahden viikon sairaalareissuun päätynyttä juoksua.
 
– Ei Spartathlon sinänsä olisi mikään vaikea ollut, jos en olisi koheltanut. Siinä innostuksessa jäi hieman syömiset ja juomiset vähälle.
 
– Ei sanonut pää enää mitään, vaikka väittävät, että pää tulisi ensimmäisenä vastaan, Pikivirta virnistää.
 
Lääkärit eivät päästäneet suomalaisjuoksijaa pois sairaalasta, koska veriarvot heittelehtivät niin pahasti. Poispääsyä hankaloittivat myös kriisimaassa päällä olleet lakot.
 
– Kyllä aikomuksena on vielä uudestaan Spartathlon juosta, maaliin asti, Pikivirta vakuuttaa ”pienestä” vastoinkäymisestä huolimatta.
 
Överiksi on mennyt myös paljain jaloin juoksu.
 
– Yksi vuosi juoksin liian pitkään asfaltilla, ja jalkapohjat olivat vesikelloilla koko kesän.
 
Satakiloinen ultrajuoksija
 
Hämmästyttävää kyllä, 195-senttisen ja satakiloisen ultrajuoksijan vammat ovat muuten jääneet vähiin.
 
– Aloitin juoksemaan vahvasti vaimennetuilla kengillä, ja silloin vaivoja vielä oli. Pikku hiljaa siirryin ohuempiin tossuihin ja paljaisiin jalkoihin ja paikat ovat alkaneet kestää, mies sanoo.
 
– Olen huomannut, että tapan itseni vain vauhdilla. Maraton on suhteellisen lyhyt matka, kun tarpeeksi hitaasti lähtee. Puolimaraton juostaan minulle aivan liian kovaa vauhtia: pahenee kun lyhenee, Pikivirta tiivistää.
 
Mutta osaako Pikivirta vastata Forrest Gumpilta tivattuun kysymykseen.
 
Miksi?
 
– Jonkinlainen riippuvuus tämä varmaan on. Ja ehkä olen luonteeltani riittävän erakko. Toisaalta tämä on harrastus siinä missä vaikka kitaransoitto.
 
Pikivirta kuvaa juoksemista myös yhdeksi tavaksi meditoida, irrottautua työn ja perheen melskeestä.
 
– Pidän tästä enemmän kuin istumisesta ja hymisemisestä ringissä. Joskus juostessani lasken vain askeleita 1–20:een. Siinäkin on riittävästi tekemistä.
 
– Usein en ajattele yhtään mitään.
 
Sen kummempia tavoitteita juoksijalla ei ole. Kilpailu tapahtuu lähinnä itseä vastaan.
 
– Näin vanhana ei voi ottaa tosissaan enää mitään, eikä kovaakaan nyt pääse, joten voi juosta pitkälle. (HäSa)
 

Koulutus ja kaupungistuminen lisää juoksemista

 
Juoksija-lehden päätoimittaja ja entinen huipputason kestävyysjuoksija Ari Paunonen on tarkkaillut vuosikymmeniä suomalaisen juoksuharrastuksen kehitystä. 
 
– En näe, että nyt olisi meneillään mitään sen erityisempää juoksubuumia. Sen sijaan suosio on kasvanut systemaattisen tasaisesti aina 1990-luvun puolivälistä lähtien.
 
– Juoksu on hyvä laji nykyajan ihmiselle: helppo harrastaa, tehokas ajankäytön suhde, vai harrastaa missä tahansa ja on halpa, Paunonen toteaa. 
 
Hänen mukaansa taustalla on ihmisten tietoisuuden kasvu. Vastuu omasta terveydestään ja kunnosta on lisääntynyt.
 
– Ilmiö on globaali. Juokseminen on suosituinta suurkaupungeissa. Kun elämä ja työ muuten muuttuvat liikunnallisesti passiiviseksi, halutaan vastapainoa.
 
Tutkimuksissa on myös havaittu, että liikuntaharrastuksen määrä lisääntyy koulutus- ja elintason noustessa.
 
– On nähtävissä, että kansakunta jakaantuu kahtia, aktiivisiin ja passiivisiin ihmisiin. Ne, jotka ovat aktiivisia, ovat aktiivisia kaikessa, Paunonen toteaa.
 
Esikuvilla ei merkitystä
 
Ensimmäinen varsinainen juoksubuumi koettiin 1970-luvun alussa. Nykyinen sukupolvi juoksee eri lailla ja eri motiivein.
 
– Suurten ikäluokkien ihmiset ovat innokkaita urheiluihmisiä, mutta painotus oli kilpailullisessa puolessa ja liikkuminen tapahtui seurojen kautta. Nykyään kuntourheilusta on tullut terveysliikuntaa, Paunonen sanoo.
 
Tämä näkyy erityisesti naisten innostuksena.
 
– Enemmän lenkkipoluilla vastaan tulee nykyään naisia kuin miehiä.
 
Paunosen mukaan kuntoilun lisääntyminen korreloi lähinnä käänteisesti kilpaurheilumenestykseen.
 
– Juoksun suosio lisääntyy eniten niissä länsimaissa, joiden kilpajuoksu on alamaissa. Etiopiassa tavallinen kansa ei taas hölkkää.
 
– Käytännössä esikuvilla ei ole enää merkitystä.
 
Tuotteistamisella tienaa
 
Epäsuorasti juoksuharrastuksen lisääntyminen auttaa kuitenkin myös yleisurheiluseuroja. Monille juoksukoulujen järjestäminen ja erilaisten koulutuspakettien myynti yrityksille tuo jo merkittävän osan tuloista.
 
Janakkalan Jana on tästä hyvä esimerkki. Seura on juuri palkannut henkilön, joka keskittyy yritysmyyntiin. Lisäksi SUL:n konseptin mukaan järjestetyt juoksu- ja maratonkoulut ovat vetäneet erittäin hyvin väkeä.
 
Tuotoilla on varaa viedä nuoria lupauksia vaikka ulkomaan leireille.
 
– Koulut ovat hyviä sisäänheittotuotteita. Moni tulee niiden kautta seura- ja lajityöhön mukaan. Minullakin on valmennettavana kolmekymppinen juoksija, joka nykyisin juoksee 100–130 kilometriä viikossa ja oli juuri PM-maastoilla kolmas, Mallorcan leiriltä puhelimeen vastaava Janan valmennuspäällikkö Jari Kataja kertoo esimerkin.
 
Hänen mukaansa kestävyysjuoksu ei katso ikää, vaan kehittyä voi kaiken ikää. Lisäksi kestävyysharjoittelu tekee hyvää nykyiselle ”body pump -sukupolvelle”.
 
– Ei ole totuttu matalasykkeiseen harjoitteluun ja siksi moni aloittaa liian kovilla tehoilla. Kouluista saa hyvän perustietämyksen.