Kanta-Häme

Tervetuloa Psyko-taloon!

– Pinella on muumitalon ja Psyko-elokuvan talon risteymä. Myrskyisinä syysöinä se näyttää hurjalta, kuvailee Hämeenlinnan taidemuseon amanuenssi Päivi Viherluoto iloisesti.

Kiva. Maaliskuisena iltana sataa ja tuulee, ja tarkoitus on viettää yö yhdessä kaupungin virallisista kummitustaloista. Kun Pinellasta puhutaan, puhutaan aina myös kummituksesta.

Päivi Viherluoto on työskennellyt talossa siitä lähtien, kun se 1980-luvulla päätyi taidemuseon toimistokäyttöön.

– On paljon tarinoita ja eri ihmisten tuntemuksia. Omasta mielestäni rakennuksella on henkensä, kuten kaikilla vanhoilla rakennuksilla. Olen itsekin kuullut tömähdyksiä ja jysähdyksiä, joille ei löydy selitystä. Kerran lähdin ylitöistä lujaa, kun tuli tunne, että täällä on joku muukin, hän kertoo.

– En kuitenkaan puhuisi niinkään kummituksesta kuin vaeltavasta hengestä tai olennosta. ”Kummitus” ei sovi tähän hienostuneeseen naispuoliseen henkilöön.

Talo on suuri, suurempi kuin tajusimmekaan, lähes makasiinien korkuinen. Toimistorakennukselta se ei näytä. Museonjohtaja Taina Lammassaari ilmestyy pihan varjoista ja tervehtii.

Pinellaan kuljetaan pienen sillan yli, sillä Viipurintien puolelta katsottuna talo piilottelee kuopassa. Ihan kuin ympärillä kiertäisi vallihauta.

Talo yllättää heti sisään astuttaessa: se on lämmin ja kodikas, nurkissa tuoksuu kesämökki. Lammassaari kierrättää huoneesta toiseen, ja ihmettelemme oviaukkojen määrää ja ihastelemme peilejä.

Seiniä koristavat vanhat näyttelyjulisteet, jopa vessassa on taidetta. Riitta Uusitalon grafiikka julistaa miehen olevan peto.

Tutustumiskierroksella talo osoittautuu sokkeloiseksi. Ensimmäinen kerros on hallittavissa, rappusten yläpäässä aukeava toinen kerros sekava.

– Parvekkeen ovi on lukossa. Kukaan ei pääse sisään, mutta te pääsette ulos, jos haluatte, Lammassaari sanoo ja raottaa verhoa.

– Onko teillä taskulamppuja? hän kysyy.

Tosiaan, taskulamput unohtuivat. Mutta eihän niitä tarvita, onhan Pinellassa sähköt. Joka paikassa, onhan?

Vaan ei ole. Valokatkaisija ullakolle johtavien portaiden alapäässä ei toimi. Ylhäältä käy viileä veto, joka tuoksuu unohtuneilta vuosilta. Takaportaat johdattavat kerrokseen, jossa kauan sitten on asunut talon palvelusväki.

Museon käytössä kolmas kerros ei ole, eikä museonjohtaja ole käynyt siellä aikoihin.

Taina Lammassaari kysyy, mitä tiedämme talon kummituksesta.

S: – Että se on valkopukuinen nainen. Mitä muuta?

– Niin, nuori nainen, täydentää Lammassaari.

– Olen minäkin täältä muutaman kerran lähtenyt vauhdikkaasti, hän jatkaa alakerrassa.

Kerran Lammassaari unohtui toimistorakennukseen kirjoittamaan iltamyöhälle. Ylhäältä kuului kolahdus, jokin paperikasa kaatui. Yläkertaa hän ei kuitenkaan mennyt tarkastamaan ennen kuin apuvoimien kanssa.

– Ja sitten oli yksi siivooja, joskus 80-luvulla, muistaakseni. Hän väitti, ettei pelkää, mutta ensimmäisen kerran yksin jäätyään ilmoitti, ettei enää koskaan jää taloon yksin.

Lammassaari tähdentää, että jos lähdemme talosta, oven on jäätävä lukkoon. Hän taitaa sielunsa silmin nähdä meidät ryntäämässä pimeän pihan poikki takki lepattaen ja vain toinen kenkä jalassa.

Tunnelma on viritetty, oppaan on aika poistua ja lukita ovi. Olemme kaksin.

Kierroksenkin jälkeen on yllätys, että hieman piilossa sijaitseva keittiö on niin – tavallinen. On vedenkeitintä ja mikroa ja hurisevaa jääkaappia.

Miten sitä asettuisi taloksi ja lakkaisi olemasta varuillaan, ellei syömällä? Lyseossa ennen pyhäinpäivää vietetty yö opetti, että suklaa, sipsit, riisikakut, näkkäri, rypäleet, keksit, tee ja kahvi ovat kantamisen väärti.

Kun syö, on kytköksissä maailmaan, vaikka talo huokaa ja takaoven reunojen välistä tuijottaa pimeys. On pakko raottaa ovea. Takaeteisen naulakossa riippuu henkarille viikattu valkoinen kangas.

M: – Onko siinä silmänreiät?

S: – Ei ainakaan näy.

Sisempää talosta kuuluu matalaa, mumisevaa ääntä. Kuin puhetta tai kännykän sirkutusta. Kuulostelemme ilmehtimättä, jottei Lammassaaren näky toteutuisi ennen puoltayötä. Ääni loppuu.

Jonkin ajan kuluttua ikkunan takana vilahtaa miehen siluetti. Se häilyy pensasaidan läpi Engel-rakennuksen kuutamomaisissa ulkovaloissa. Ovea kokeillaan. Sammutamme valot. Lattialauta parahtaa, kun hiivimme ikkunaan.

S: – Vartija. Huh.

Ulkona näyttää liikkuvan useitakin varjomaisia miehiä. Sitten he katoavat, ja piha on taas tyhjä.

Puolenyön jälkeen on aika lähteä liikkeelle.

Museonjohtajan työhuoneen ovella katseen vangitsee valtava kattokruunu. Vihreät samettiverhoillut tuolit seisovat ylväinä pöydän ääressä. Ikkunan takaa paistavat Verkatehtaan valot.

Ymmärrämme, miten vähän tiedämme museoväen työstä. Kirjapinoja, paperikasoja ja yläkerran arkistohyllyjä katsoessa valkenee, että kyse on paljon muustakin kuin taulujen ripustamisesta.

Pinella on kaunis. Sitä eivät työpöydät ja arkistokaapit pysty peittämään. On kaaria, pieniä ikkunaruutuja, erkkereitä, puulattioita, koristeellisia yksityiskohtia ja pylväitä.

Yläkerta ei ole pelottava, vain uninen. Huoneiden läpi voi kulkea huoletta, kun sähköt toimivat. Mutta sitten, yhtäkkiä, pienen pimeän käytävän päässä näkyy jotain.

Toinen epäröi kannattaako edetä, toinen luimii taempana ovensuussa.

S: – Höh, sehän on vaatenaulakko!

Työhuoneiden ja eteisen väliin jää pieni salonkimainen tila. Sen erkkeri-ikkunan takana Verkatehtaan ja vastarannan valot heijastuvat Vanajaveden mustasta pinnasta.

Vaaleista, topatuista kalusteista tulee mieleen huoleton kesäpäivä. Ikkunan edessä nuokkuu tuuletin. Kesällä täällä on luultavasti kuuma. Tosin niin on nytkin.

S: – Olisi helppo lietsoa itsensä paniikkiin.

M: – Mun pahin juoksulähtö oli pikkuteatterissa Tampereella. Treenasimme kaverin kanssa, kun äkkiä tuli outo olo. Kysyin varovasti, jatkettaisiinko toiste, ja kaveri suostui innokkaasti. Kadulla selvisi, että molemmista oli tuntunut kuin joku olisi tuijottanut.

S: – Nyt ei tunnu sellaiselta.

M: – Ei tippaakaan. Henki taitaa olla aika ystävällinen. Tai sitten häntä ei vain kiinnosta.

Toisin kuin keittiöön, sohvalle ei erotu napseita, hurinoita tai muminoita. Huvila on täysin vaiti ja samaan aikaan oleva ja olematon. Sen sisällä vallitsee toinen aika.

Äkkiä se on hyvin rauhallinen aika. Museonjohtajan huoneen oven yläkarmi ja katonraja ovat kumpikin vinksallaan omaan suuntaansa kuin Huvikummussa. Alkaa ramaista.

Äkkiä on aivan sama, onko kännykkä ote-etäisyydellä tai koukkiiko joku lakanaa takaovelta. Tänne vain!

1900-luvun alusta olevassa valokuvassa on rento tunnelma. Pukumiehet istuskelevat Pinellan puistossa kesäpäivästä nautiskellen, lakit päässä.

Kun Pinella-rakennus 1900-luvun alussa valmistui, oli maailma hyvin erilainen kuin nyt. Pinellassakin yläkerran ja alakerran väki elivät omaa elämäänsä.

Keittiön ikkunasta katsoessa tuntuu kuin katsoisi 1800-luvulle sijoittuvan brittisarjan kulissikeittiön ikkunoista ulos. Silmät yltävät tuskin maantasalle, niin alhaalla ollaan.

Erkkerisohvalla puhetta tulee naisista, koulutuksesta ja sen merkityksestä, työstä ja sen arvosta. Lopulta mietitään tasa-arvoa, tasavertaista parisuhdetta ja sitä, miten tärkeää on, ettei kukaan aseta itseään toisen yläpuolelle.

M: – Huomaatko, kuinka tämä vanha huvilarakennus virittää naisasiakeskusteluun?

S: – Todellakin.

Kello herättää parin tunnin torkkumisen jälkeen. Sillalta kuuluu aamubussien ääni. Talo ei inahdakaan.

Aamuviideltä avataan ovi kuvaaja Juhani Salolle.

Kierretään porukalla taloa, leikitään valoilla ja varjoilla ja – kuvataan. Lainataan alakerrasta talon taskulamppua ja päätetään olla rohkeita.

Nyt kiivetään ullakolle.

S: – Miksi mun täytyy mennä aina ensimmäisenä?

M: – Koska sulla on se lamppu kädessäs.

S: – Ai joo.

Ylhäällä on niin kylmä, että hengitys huurustuu. Täälläkään ei näy merkkiäkään kummituksesta. On vain tyhjää tilaa, nauloja lattialla ja lamppuja, jotka eivät toimi.

Niin, ja pienen vihreän kamarin nurkassa vanha pyörätuoli sekä seinustalla alastonta naista kuvaava luonnos.

Kun kuvaaja on mennyt ja tavarat pakattu, istumme hiljaisuudessa vielä hetken. Taivaan syvä sini vaalenee vähitellen, ja ulkoa kuuluu, miten naakkaparvi metelöi.

Nousevan auringon valossa Pinella on ulkoapäin kolkon ja sulkeutuneen näköinen. Aavistuksen resuinen. Vähän kuin… Psyko-talo.

Mutta sillä erotuksella, että täällä ei ehkä sittenkään pelottaisi mennä suihkuun. (HäSa)

Minkä paikan yötunnelmasta sinä haluaisit lukea? Ehdota sähköpostitse marika.riikonen@hameensanomat.fi tai susanna.kinnari@hameensanomat.fi.

Taidemuseon väki, olisiko aika lukaista pitkästä aikaa Työsuojelu työpaikalla -ohjeet?