Kanta-Häme

"Tiedän, että moni ei tähän hommaan pysty"

 

Hämeenlinnalainen Sannamaija Puustinen työskenteli 1990-luvun alussa osastonsihteerin koulutuksella terveyskeskusavustajana. Asiakkaiden kysymykset sytyttivät kipinän opiskella lähihoitajaksi.
 
– Halusin enemmän tietoa ja pois luukulta käytännön hoitotyön pariin, hän muistelee.
 
– Tänä vuonna 20 vuotta täyttänyt lähihoitajakoulutus on hyvin laajapohjainen ja työ ihmisläheistä. 
 
Viimeiset kolme vuotta Puustinen on ollut Voutilakeskuksessa, jossa hän tekee kolmivuorotyötä Vakkala-pienkodissa.
 
– Olen sopeutunut vuorotyöhön hyvin, vaikka sosiaalisen elämän järjestäminen ystävien ja sukulaisten kanssa tahtoo vaatia aina etukäteissuunnittelua, Puustinen sanoo.
 
– Onhan se aika kuluttavaa, varsinkin silloin, kun iltavuoron jälkeen osuu aamuvuoro seuraavalle päivälle. Hyviä puolia ovat viikolle osuvat vapaapäivät, jolloin voi käydä hoitamassa asioitaan ja ostoksiaan kaikessa rauhassa vähemmän ruuhkaisina aikoina.
 
Kilometrikaupalla käytäviä pitkin
 
Vakkala-pienkodissa on 13 yli 75-vuotiasta ikäihmistä. Suurin osa heistä on pitkäaikaisasukkaita ja melkein kaikilla on jonkinlainen muistihäiriö.
 
– Arki on aika ajoin haastavaa, mutta hoitajalle on paljon apua, jos hän tuntee asukkaiden elämäntarinan. 
 
– Ihmisillä on omat mieltymyksensä, kuten esimerkiksi halu pukeutua nätisti tai käyttää hajuvettä. Silloin, kun heidän annetaan tehdä niin, monet asiat saattavat sujua paljon helpommin. Tarkoitushan on, että elämä jatkuu vanhainkodissa yhtä inhimillisenä kuin ulkomaailmassakin.
 
Työ vanhusten parissa on Puustisen mielestä henkisesti vaativaa myös siksi, että varsinaisten asukkaiden lisäksi on osattava ottaa huomioon myös omaisten tunteita ja tarpeita. 
 
Vakkalassa lähihoitaja saa laittaa peliin kaiken osaamisensa ja kuntoakin tarvitaan. 
 
– Teemme lääke- ja haavahoitoja, mittaamme sokerit ja verenpaineet, Puustinen luettelee.
 
– Jaamme keittiöstä tulevan ruuan, avustamme ja syötämme asukkaista ruokailuissa, tiskaamme ja pyykkäämme. Vanhusten nostaminen sekä käänteleminen on raskasta, vaikka meillä onkin sitä varten nykyaikaisia apuvälineitä ja kävelyä tulee päivän aikana ihan älyttömästi.
 
Ilonpilkahduksia pienistä asioista
 
Jaksamiseen auttaa hyvä työyhteisö, jonka jäsenet tuntevat toisensa.
 
– Meillä on hyvä porukkahenki ja voimme luottaa toisiimme, että homma toimii. Se on suuri voimavara tällaisessa työssä, Puustinen pohtii.
 
– Työkavereiden kanssa voi purkaa vaikeita asioita. Ilonpilkahduksia tulee silloin, kun pystytään järjestämään asukkaille jotakin mukavaa ekstraa, vaikka lettujen paistoa. Sellaisista tilanteista saattaa viritä mukavia muisteluja ja hienoja hetkiä.
 
– Omahoitajasysteemin ansiosta sitä tutustuu ihmisiin aika hyvin ja on hienoa, kun huomaa saavuttavansa luottamuksen. Joskus lomien jälkeen joku asukas saattaa halata ja kertoa ikävöineensä. Se tuntuu hyvältä.
 
Puustinen kehuu vuolaasti Vapaaehtoiskeskus Pysäkin järjestämiä ohjelmia ja ulkoilutuksia sekä SPR:n ystävätoimintaa. 
 
– Ihmiset eivät välttämättä tiedä, mitä kaikkea vanhainkodeissa tapahtuu. Joskus suututtavat yleisönosastojen kirjoitukset, joissa syyllistetään henkilökuntaa.
 
– Monet tekisivät varmasta mielellään paljon enemmänkin, jos vain kädet riittäisivät. Uskon vilpittömästi, että lähestulkoon kaikki hoitajat ovat hyviä hoitajia, vaikkakin ehkä erilaisia.
Vaativa ja raskas työ on huonosti palkattua ja vähän arvostettua, eikä kiitoksia usein heru kuin juhlapuheissa.
 
– Nykymaailmassa taloudellinen tuotto määrittelee kaiken, ja hoitoalahan on yhteiskunnalle vain menoerä.
 
– Sen ainakin tiedä, että moni ei tähän hommaan pysty. Ylpeähän siitä pitää olla.