Kanta-Häme

Timo Lehkonen huolissaan lasten vähäisestä liikkumisesta

 

HPK Juniorijääkiekon valmennuspäällikkö Timo Lehkonen on aidosti huolissaan lapsi-ikäisten vähäisestä ja joskus myös yksipuolisesta liikkumisesta. Seuraukset näkyvät yhtä lailla kansanterveydessä kuin huippu-urheilussa.
 
Timo Lehkonen, niin jääkiekkomies kuin henkeen ja vereen onkin, on vakavammin huolissaan lasten liikuntaharrastusten määristä kuin pelkästään oman lajinsa menestyksestä.
 
– Vanhempien liikuntatietoisuuden lisääminen on urheiluseurojen tärkeimpiä tehtäviä, omassa työssään juniorivalmentajien kouluttamiseen keskittyvä Lehkonen sanoo.
 
Hän on kokenut ja nähnyt liikunnan kirjon omista lapsuuden harrastuksista aivan maailman huipulla valmentamiseen saakka. Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmennustiimin jäsenenä hän koki huippu-urheilun olympialaisia ja MM-kisoja myöten. Tietoa ja taitoa analysoida suomalaisen liikkumisen tämän hetken tilaa siis löytyy.
 
Omakohtaista kokemuspohjaa Lehkosella on useammasta palloilulajista juoniorimaajoukkuetasoa myöten aina 15-vuotiaaksi, ennen kuin valitsi uran jääkiekkomaalivahdiksi. Timo Lehkonen painottaakin hyvin voimakkaasti, ettei ”omaa lajia” kannata valita kovin nuorena, koska kaikki lajit vaativat pohjalle laaja-alaiset liikuntakokemukset, lavean lajikirjon. Vanhempienkaan ei pidä lasta painostaa ”yhden lajin palvelijaksi”.
 
Minkä lapsena oppii, sen…
Omasta lajista löytyy Lehkoselta loistava esimerkki – Wayne Gretzky harrasti vielä 14-vuotiaana aktiivisesti neljää eri lajia.
 
– Liikkumis- ja tasapainotaidot ovat kaiken perusta. Kun ne oppii lapsena, pärjää myös aikuisena. Tämä pätee myös ihan tavallisiin kansalaisiin, kyse ei ole pelkästään kilpa- ja huippu-urheilijoista, Lehkonen painottaa.
 
Hän viittaa samalla tutkimuksiin, joiden mukaan monipuolinen harrastaminen kehittää lapsen ”taitoälykkyyttä”.
 
– Taitoälykkyys vaikuttaa myös suoraan kaikenlaiseen oppimiseen, siis myös koulumenestykseen ja myöhemmin ammatissa pärjäämiseen. Taitoälykkyys on myös järkevien valintojen tekemistä niin urheilu-uralla kuin opinnoissa ja työelämässä.
 
Yhtenä esimerkkinä taitoälykkyydestä Lehkonen ottaa shakin. Lajia harrastanut nuori oppii ennakoimaan seuraavat siirrot, oman siirron vaikutukset kokonaispeliin ja myös vastustajan siirtojen vaikutukset pelikokonaisuuteen.
 
– Tällaista taitoälykkyyttä tarvitaan kaikessa elämässä, ei yksin urheilussa, Lehkonen alleviivaa.
 
 
Liian vähän kokemuksia
– Lapset, tarkoitan tässä alle 12-vuotiaita, keräävät nykyisin aivan liian vähän liikunnallisia kokemuksia. Aktiivisesti liikkuva lapsi mitä todennäköisimmin elää liikunnallisen elämän ja sitä kautta terveemmän aikuisuuden. Suurin vastuu lapsen liikkumisesta on ensisijaisesti lasten vanhemmilla. Seurat, päiväkodit ja alakoulut ovat osaltaan tukemassa ja innostamassa lapsen liikkumista. Lehkonen sanoo.
 
Kilpaurheilun näkövinkkelistä Lehkonen sanoo kokemusten ja tutkimusten jo opettaneen, että suomalaislapset jäävät juuri alle 12-vuotisten liikuntamäärissä jälkeen monista kilpailijamaista.
 
– Kilpaurheilussa ero pystytään kuromaan umpeen nuoruusiässä, mutta se vaatii huipulle pyrkivältä valtavaa intohimoa ja enemmän töitä kuin aktiivisesti lapsuusajan liikkuneet joutuvat tekemään.
 
Aikuisen liikunnallisuudessa eroa on hankalampi kuroa kiinni.
 
Lasten harrastusten laaja-alaisuus ja määrä ovat lähes aina kiinni esimerkeistä: lapsilla omista vanhemmista, päiväkodista ja hieman myöhemmin koulumaailmasta. Yhtenä oleellisena osa on myös ympäristö, eli houkutteleeko ja kannustaako leikkiympäristö liikkumaan. Vanhempien vastuu tietysti korostuu. Esimerkillä on valtava voima. Lasta ei kukaan vielä valmenna, vaan nuori oppii matkimalla – siis esimerkin mukaan.
 
Lahjakkuus vaatii aina intohimon
Lehkonen pohtii myös sitä, pystyisivätkö päiväkodit ja koulut kehittämään toimintakulttuuriaan vieläkin liikuntamyönteisemmäksi ympäristöksi:
 
– Tarvitaan innostava ja eteen päin kannustava ilmapiiri. Aikuisilla on valtava vastuu tulevien sukupolvien liikkumisesta ja samalla terveydestä.
 
Tässä kohtaa Lehkonen painotta sitä, että seuroissa lasten valmentajilla täytyy olla taito näyttää miten mikäkin asia tehdään.
 
– Pelkällä puheella ei pitkälle pötkitä, täytyy osata tehdä mallisuoritus. Nuorissa, eli päälle 12-vuotiaissa valmentaja on aina urheilijan ”palvelija”. Hän opettaa pelin logiikan, salaisuudet ja säännöt.
 
Lehkonen puhuu voimakkaasti hauskuuden ja viihtyvyyden puolesta. Lapsi ei liiku tavoitteellisesti, vaan viihtyäkseen. Ja kun viihtyy, oppii koko ajan uutta ja lopputuloksena on taidollinen kehittyminen.
 
– Pakottamalla tämä ei toimi, saadaan vain pahaa mieltä. Loppupeleissä lahjakkuus kukoistaa valtavan intohimon kautta. Kaiken takana on aina kova työ.

Päivän lehti

1.4.2020