Kanta-Häme

Titanic ei koskaan uponnut

 

Oman aikansa loisteliain höyrylaiva vei neitsytmatkallaan hyiseen hautaan 1 500 matkustajaa, joiden joukossa oli myös hattulalaisen Elin Hakkaraisen nuori aviomies Pekka Hakkarainen. Elin aloitti elämänsä alusta, mutta ei päässyt koskaan yli Titanicista. Laiva pulpahti pinnalle kuin korkki jokaisen vuosipäivän, elokuvan tai kirjan jälkeen.
 
Huhtikuun kymmenes päivä vuonna 1912 valkenee Southamptonissa aurinkoisena ja tyynenä. Elin ja Pekka Hakkarainen katsovat uteliaina hotellihuoneensa ikkunasta sataman kuhinaa. Titanic komeilee jo laiturissa. Kannella parveilevat miehet ovat pieniä kuin muurahaiset.
  
”Minulle tuli outo olo, kun näin laivan ensimmäisen kerran. Se oli niin suuri, että se meni yli minun ymmärrykseni. Tämä laiva ei koskaan ylittäisi Atlantin valtamerta,” Elin muisteli myöhemmin.
  
Siitä ei ole vasta kuin viikko, kun he nousivat voilastissa olleeseen höyrylaiva Polarikseen Hangossa. Perhe ja Hattulan harmaa kotitalo tuntuvat Elinistä nyt etäisiltä, kun ajatukset ovat jo Amerikassa ja siellä odottavassa uudessa kodissa. Sitä ennen olisi kuitenkin häämatka Titanicilla.
  
Aamukahdeksalta nostetaan perän lipputankoon Titanicin oma lippu the Blue Ensign. Jännittyneet Hakkaraiset lähtevät hotellista raskaiden matka-arkkujensa kanssa. Kun toisen ja kolmannen luokan matkustajia kuljettanut laivajuna tulee Titanicin laiturin viereen, ovat Elin ja Pekka jo valmiina laiturilla muiden suomalaisten kanssa. Ensimmäisen luokan matkustajat tulevat paikalle vasta vähän ennen laivan torvien lähtötörähdystä.
  
Elin puristaa pientä käsilaukkuaan ja tarkistaa, että korut ja hääkuva ovat varmasti tallella. Ajatella, että siitä tulisi viiden päivän kuluttua vasta kolme kuukautta, kun 24-vuotiaasta neiti Dolckista tuli rouva Hakkarainen.
 
Elin ilahtuu huomatessaan, että Titanicille tulee 61 muutakin suomalaista ja heistä vain kahdeksan on toisessa luokassa. Kolmannessa luokassa oli siis luvassa ainakin juttuseuraa, sillä englantia Elin ja Pekka eivät puhuneet kuin muutamia sanoja.
  
Siirtolaismatkustajien hytit ovat paljon hienommat kuin muissa laivoissa, joissa Elin on matkustanut. Elinin ja Pekan hytti on kaiken lisäksi aivan laivan perällä F-kannella. Siitä oli helppo mennä salonkiin viettämään aikaa uusien suomalaisten ystävien kanssa.
  
”Titanicilla oleminen oli uusi seikkailu. Kaikki oli kiiltävää ja uutta ja voit yhä haistaa tuoreen maalin.”
    
Kolmannessa luokassa ei ole omaa tanssiorkesteria niin kuin ensimmäisessä ja toisessa luokassa, mutta ei se ilonpitoa estä. Kolmannen luokan matkustajilla on kuitenkin piano, jota löytyy aina joku pimputtamaan. Illat kuluvat vauhdikkaasti tanssien tai pelejä pelaten. Iltaisin Elin ja Pekka kaatuvat sänkyyn nauramisen ja huvittelun uuvuttamina.
 
Sunnuntai 14. huhtikuuta on täynnä touhua. Jumalanpalveluksen jälkeen seurustellaan ja pelataan seurapelejä uusien suomalaisystävien kanssa. Oli vaikea kuvitella, että he olisivat New Yorkissa jo kahden päivän kuluttua. Elinia ja Pekkaa pommitetaan kysymyksillä Amerikasta. Eliniä huvittaa olla huomion keskipisteenä, mutta hän vastaa  mielellään kysymyksiin. Olihan hän kuitenkin asunut Amerikassa neljä vuotta ja Pekka vieläkin pitempää
  
Väsymys alkaa painaa luomia.
  
”Kello 23.20 lähdimme Pekan kanssa salongista ja menimme kannelle. Ilma oli kirpeä, meri aivan peilityyni ja vaikkei kuuta näkynytkään, oli taivas kirkas. En ollut koskaan elämässäni nähnyt yhtä paljon tähtiä.”
  
Muutaman minuutin jaloittelu riitti ja pariskunta meni hytin lämpöön. Samaan aikaan, kun he vetivät lämpimät peitot päälleen, törmäsi Titanic jäävuoreen. Pekka oli juuri sammuttamassa valoja, kun laiva yhtäkkiä kääntyi ja sen moottorit pysähtyivät. Käytävältä alkoi kuulua askelien ääniä ja huutoa Pekka pomppasi sängystä, veti vaatteet päälleen ja sanoi Elinille: Menen katsomaan, mitä on tapahtunut.
  
Ne olivat viimeiset sanat, jotka Elin tulisi koskaan kuulemaan aviomieheltään.
 
Kun Pekka lähtee hytistä, Elin nukahtaa. 45 minuutin kuluttua hän herää meteliin, mutta nukahtaa jälleen. 
  
”Kello oli varmasti 1.15, kun heräsin ja tajusin jotakin olevan pahasti vialla, koska Pekka ei ollut vieläkään palannut ja hytti oli aivan vinossa. Nousin ylös ja kuulin kovan koputuksen ovelta. Siellä oli yksi suomalainen ystäväni, joka sanoi laivan olevan uppoamassa. Hän ihmetteli kovasti, miten Pekka oli päässyt pois, kun ovet olivat lukossa.”
  
Elin laittaa nopeasti pelastusliivit yöpaitansa päälle, nappaa käsilaukkunsa ja lähtee hytistä. Hän näkee laivan purserin naisryhmän kanssa ja lyöttäytyy ryhmän jatkoksi. Purseri ohjaa naiset henkilökunnan käytäviä pitkin kannelle. Näky on lohduton: laivan keula on jo uponnut ja perä nousee koko ajan ylemmäs. Kannella oli pieniä miesryhmiä, mutta Pekkaa ei näyt missään.
  
Suurin osa laivan pelastusveneistä on jo laskettu veteen. Pelastusvene 15 on jo täyttymässä naisista, mutta Elin ei kykene nousemaan siihen. Puoliympyrään veneen ympärille asettuneet miehet  puolustavat venettä pistooleilla.
  
”Kun vihdoin menin pelastusveneeseen, se liikkui jo kovaa vauhtia alaspäin. Menetin tasapainoni ja melkein putosin pelastusveneen ja laivan väliin, mutta joku tarttui käsivarteeni ja veti minut takaisin. Kun pääsimme veteen, soudimme henkemme edestä kauemmas laivasta. Vasta, kun pääsimme riittävän kauas, katsoimme taaksemme. Näky, jonka kohtasin, piirtyi ikuisiksi ajoiksi muistiini. En koskaan unohda ääniä, jotka Titanicista kuuluivat. Ihmiset  putosivat kuin mutavyöry veteen. Puoli tuntia merestä kuului huutoja, mutta sitten laskeutui syvä hiljaisuus.”
 
RMS Carpathia poimii  pelastusveneen matkustajat seuraavana aamuna merestä. Pelastuneita on vain 711 ja heistä suomalaisia 20.  Elinin ajatukset pyörivät Pekassa. Mitä ontapahtunut? Miksei Pekka palannut koskaan hyttiin?
  
Vasta toisena päivänä todellisuus valkenee Elinille. Pekka oli hukkunut, hän oli hengissä. 
  
Yhteinen elämä, josta he olivat niin kovasti haaveilleet, ei koskaan alkaisi. Hänen pitäisi aloittaa kaikki yksin alusta. Pekasta on jäljellä vain hääkuva, joka on kuin ihmeen kaupalla säilynyt Elinin kukkarossa.

Titanic piti Eliniä otteessaan

 
Suomen suuriruhtinaskunnassa oli vältytty kulkutaudeilta ja satokin oli kohtalainen. Ei ihme, että pitkästä aikaa syntyvyys sai taas piristysruiskeen, ja vastasyntyneistä kuoli vain alle puolet. Näin hyvin eivät olleet asiat sitten miesmuistin.
  
Vuonna 1888 elämä näytti siis pitkästä aikaa hyvältä myös Kalvolan Kutilassa asuville Kalle Iisakinpoika ja Eva Vilhelmiina Dolckille. Perheen kolmas lapsi syntyi 20. maaliskuuta ja sai kasteessa nimen Elin Matilda. Perheessä oli jo entuudestaan kuusivuotias Iida ja kolmevuotias Kalle. Elinin jälkeen syntyivät vielä Johan Evert (1890), Aurora Amalia (1893), Fanny Gustava (1896) ja Armas Aleksanteri (1899).
  
Enää ei ole ketään kertomassa, millainen Elinin lapsuus oli. Luultavasti tyttö auttoi kotona jo pienestä pitäen. Nuoremmissa sisaruksissa riitti kaitsemista, eikä ruokaa ollut tuhlattavaksi..Kun Elin oli 11-vuotias perhe muutti Hattulan Sattulaan omaan taloon ja elämä vähän helpottui.Ehkä Elin pääsi pariksi vuodeksi kouluunkin.
  
Elinillä oli kuitenkin unelma paremmasta elämästä ja hänessä oli myös voimaa toteuttaa se. Ei ollut yleistä, että Hämeestä – puhumattakaan piskuisesta  Sattulasta – lähdettiin siirtolaisiksi. 19-vuotiaana Elin kuitenkin pakkasi laukkunsa ja lähti neljän ystävänsä kanssa kauas Amerikkaan. Se oli pitkä askel tytölle, joka ei ollut käynyt edes Hämeenlinnassa montaakaan kertaa elämässään.
  
Dolckin kaikki lapset nuorena kuollutta Fannya ja Saksaan avioitunutta Iidaa lukuunottamatta seurasivat Elinin esimerkkiä. Tytöt menivät piikomaan varakkaisiin perheisiin ja pojat töihin tehtaaseen. Englantia heistä ei osannut kukaan, mutta ei kielitaitoa tarvittukaan. Suomalaiset siirtolaiset asuivat Amerikassakin keskenään. Vasta heidän lapsensa alkoivat sulautua amerikkalaiseen yhteiskuntaan.
 
Valoisa tulevaisuus
 
Kyllä Elin olisi varmasti Suomessakin pärjännyt, sillä teollistuvan maan tehtaissa olisi riittänyt hänellekin töitä. Hämeenlinnan Verkatehdas oli jo Elinin nuoruudessa suuri työnantaja, mutta tehtaat eivät ilmeisesti maalaistyttöä kiinnostaneet.
  
Elin kuvailee neljää ensimmäistä Amerikan vuottaan valoisiksi ja onnellisiksi. Varakkaassa perheessä piikojenkin asiat olivat hyvin, mutta se ei koti-ikävää poistanut. Sitä eivät riittäneet poistamaan edes neljä lapsuudenystävää, joiden kanssa Elin piti tiiviisti yhteyttä.
  
Jo vuoden 1911 kesän Elin sai viettää Suomessa, mutta jäädäkseen hän ei tullut. Amerikassa hän ikävöi Suomeen ja Suomessa takaisin Amerikkaan.
  
Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Amerikasta Suomeen tuli myös koti-ikävän kalvama Pekka Hakkarainen. Pekka oli pärjännyt Amerikassa hienosti ja hänellä oli työpaikka odottamassa Monessenissa. 84-tuntiset työviikot olivat tietenkin raskaita, mutta viiden dollarin päiväpalkka oli hyvä ja siitä jäi jo säästöönkin mukavasti. Samassa kaupungissa asunut Elinin pikkusisko Aurora tunsi Pekan ja lähetti tämän mukana Elinille kirjeen.
  
Kirjettä enempää ei tarvittu. Elin ja Pekka rakastuivat päätäpahkaa ja menivät naimisiin jo tammikuun puolivälissä vuonna 1912 Pitkästä aikaa näytti siltä, että elämällä oli taas suunta ja se oli Amerikka.
  
Ensin nuorenparin piti mennä Amerikkaan Mauretanialla, mutta kun he kuulivat Titanicista ja sen neitsytmatkasta, vaihtoivat he suunnitelmiaan. Titanicille piti päästä, vaikka matkan hinta kauhistuttikin  Yhden hengen lippu Southamptonista Titanicilla maksoi 250 silloista Suomen markkaa. Siihen rahaan saisi renki tehdä Suomessa töitä yli kaksi vuotta.
 
Kaikki muuttuui
 
Elin ja Pekka ehtivät olla naimisissa ainoastaan kolme kuukautta ennen Pekan hukkumista. Hänen ruumistaan ei koskaan löytynyt. Oltuaan muutaman päivän sairaalassa, Elin matkusti junalla Monesseniin muiden Titanicissa pelastuneiden kanssa. 
  
Elin asui Monessenissa neljä vuotta ja elätti itsensä ompelijattarena. Pikkukaupungissa oli paljon suomalaisia, mikä oli varmasti omiaan lievittämään Elinin ikävää. Suomalaisilla oli kaupungissa oma kirkkonsa, parturinsa, räätälinsä ja jopa jäätelöbaarinsakin. Vapaa-aikaa vietettiin omassa hallissa tai  laulettiin vaikkapa omassa Louhi-kuorossa.
  
Kovin mielellään Elin ei puhunut Titanicista. Ilmeisesti hän halusi vain painaa kipeän muiston mielensä taka-alalle. Hän ei koskaan esimerkiksi korjannut onnettomuudesta hengissä selvinneiden nimilistan puutteita. Listassa ei ollut tietenkään Pekan nimeä, mutta ei siinä ollut Elininkään nimeä. Miten olisi voinutkaan olla, kun Elinin nimen kirjoitusasu vaihteli Hokkrisesta Hokkariseen ja Elinistä Elleniin.
  
Yrityksistään huolimatta Elin ei pääsyt Titanicia karkuun. Uusi elämä alkoi vasta, kun hän muutti Monessenista sadan kilometrin päähän Weirtoniin.Siellä hän tapasi  Emil Nummen, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1917. Kolmen vuoden kuluttua perhe kasvoi pojalla Geraldilla..
  
Vuonna 1926 Elin muutti viimeisen kerran elämässään, kun perhe muutti sadan kilometrin päähän Warreniin. Hän vietti loppuelämänsä Warrenissa ilmeisen tyytyväisenä oloonsa. Lehtimiehet soittelivat pikkukaupungin julkkikselle aina, kun Titanicin onnettomuudesta tuli tasavuosia. Kiltisti Elin toisti tarinaansa kerta toisensa jälkeen, mutta kotona hän ei asiasta puhunut.
  
Elin kuoli vain 68-vuotiaana aivohalvaukseen kotonaan. Hän oli viettänyt rauhallisen illan kutoen. Kun hänet löydettiin sairaskohtauksen jälkeen, oli hänen vieressään avoimena  Walter Lordin kirja A Night to Remember (Titanicin kohtalonyö).(HäSa)