Kanta-Häme

Trump otti vallan myös Juha Itkosen matkakirjassa

Juha Itkonen, olet ollut ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa 17-vuotiaana. Kuinka monta matkaa maahan 41-vuotiaalla kirjailijalla on takana?

– En ole laskenut. Varmaan 15–20. Tätä Minun Amerikkani -kirjaa varten tein vuoden aikana neljä matkaa, joista viimeisellä osallistuin Donald Trumpin virkaanastujaisiin.

– Matkakirja muotona kiehtoi minua, ja Amerikka valikoitui kohdemaaksi aika luontevasti. Vaalivuodesta tuli mielenkiintoisempi ja dramaattisempi kuin etukäteen kuvittelin ja Trump kaappasi kirjassa suuremman roolin kuin halusin.

Kuinka iso rooli toimittajataustallasi oli kirjan syntymisessä?

– En usko, että olisin edes saanut tällaista ajatusta ilman sitä. Vaikka olen ollut vuosia vapaana kirjailijana, journalistinen taito ja tausta ovat kuitenkin osa minua.

– Olen oppinut menemään ihmisten kanssa juttelemaan ja tarkkailemaan erilaisia tilanteita nauttien siitä tavalla, jota ehkä tyypillisesti kaunokirjailija ei tee.

Muuttuiko suhtautumisesi Yhdysvaltoihin merkittävästi tämän kirjaprojektin aikana?

– Ei käsitykseni radikaalisti muuttunut. Senhän siellä on havainnut ja havaitsee, että maa on vahvasti kahtia jakautunut, ja yli puoli Amerikkaa on nyt aikamoisessa järkytyksen tilassa. Mutta uskon, että maa kääntyy myös toiseen suuntaan.

– Olin pettynyt vaalitulokseen. Trump nousi valtaan häikäilemättömillä keinoilla, vihaa lietsomalla ja tietoisesti valehtelemalla.

Leikittelet ajatuksella, että kirjan nimeksi olisi tullut Paska Amerikka, Julma Amerikka, Amerikan Psyko tai Pelkoa ja inhoa Amerikassa. Kirjan viimeisillä sivuilla olet suorastaan tuohtunut.

– Kieltämättä. Koska olin kirjailijana kirjoittamassa kirjaa, sain myös ajautua tunteiden valtaan tavalla, joka journalismissa ei ole mahdollista.

– Virkaanastujaisissa kyse ei ollut enää Amerikasta vaan globaalista ilmiöstä. Populismin noususta ja uskosta siihen, että vihamielisyydellä ja käpertymällä kuoreensa kansojen asioita voitaisiin ratkaista. Toki se oli sen päivän tunne ja seuraavana tuntui jo toiveikkaammalta, kun naiset marssivat.

Mitä luulet, selviääkö maailma Trumpista hengissä?

– Miten tämä nyt muotoilisi? Elämä jatkuu, se on jokseenkin varmaa. Minua ei pelota niinkään Yhdysvaltojen selviäminen kuin millaisia vastareaktioita Trumpin asenne herättää muualla maailmassa. Kuinka pitkälle konfliktin tiellä mennään?

– Mutta nähtävissä on myös ollut rohkaisevia merkkejä, miten tarmokkaasti Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä haraa vastaan. Ei siellä kuitenkaan helppoa ole nousta diktaattoriksi.

Kirjassasi vierailet mm. kirkoissa, museoissa, asemessuilla, urheilutapahtumissa ja musiikinhistorian kannalta ikonisissa paikoissa. Jäikö mikään elämänalue kartoittamatta?

– Varmasti jäi monia, mutta oli selvää, että menen kirkkoon ja kirjoitan jotain urheilusta. Musiikistakin, vaikka yritin välttää kirjoittamasta siitä liikaa. Mutta nämä kaikki kuuluu Amerikkaan – muuhunkin kuin minun Amerikkaan – niin keskeisesti, että niistä oli suorastaan pakko kirjoittaa.

Miksi Minun Amerikkani? Journalistina kirjoittaisit Yhdysvalloista.

– Se on totta. Amerikka on yksinkertaistava ja oikeastaan väärä sana. Mutta käytän sitä kulttuurisessa merkityksessä, jolla yleensä tarkoitetaan pohjoisamerikkalaista dominanssia.

Hämeenlinna esiintyy kirjassa oikeastaan yllättävänkin paljon, jos ajatellaan, ettet ole asunut täällä sitten nuoruusvuosien. Onko pikkukaupunkitaustassa jotakin, mikä selittää viehtymystäsi Yhdysvaltoihin?

– Olen sanonut aikaisemminkin, että pikkukaupunki oli hyvä paikka kasvaa ja hautoa unelmiaan. En matkustellut lapsuudessa mitenkään erityisen paljon kaukomaihin, joten Amerikka oli minulle jotenkin myyttinen ja kaukainen. Semmoinen haave, ja haaveissa on aina jotain kaunista.

Kirja käsittelee tietyllä tavalla myös ikääntymistä, eikö?

– Kun lähdin sitä kirjoittamaan, minulla oli aika löyhä visio. Sivujuonteena sinne tuli vanhemmuus sekä poissaolon ja läsnäolon ristiriita. Myös se ikääntyminen. Kun on aikuisen aivoilla maailmasta havaintoja yli 20 vuoden ajalta, perspektiivi kasvaa.

Onko sinua koskaan haluttanut tehdä jack kerouaceja?

– On the road on toki tuttu kirja ja ihan rakaskin, mutta minun matkat ovat olleet tunnelmiltaan hyvin erilaisia kuin Kerouacin. Porvarillisia ja kontrollissa olevia.

Kirjasi nimestä monelle tulee varmasti mieleen Minun Afrikkani, joka tosin tunnetaan paremmin elokuvana kuin Karen Blixenin romaanina. Onko Itkosella yhteyttä elokuviin?

– Ei aktiivisesti. Anna minun rakastaa enemmän -romaania on viety elokuvaksi, mutta se näyttää tällä hetkellä aika takkuiselta. Koska elokuva ei ole minun omin muotoni, en sitä kauheasti ajattele. Mutta tietysti olisi hauska joskus nähdä oma teksti siinä muodossa.

Hämeenlinnassa sinut muistetaan Helmi-yhtyeestä, joka ei ole ollut toviin aktiivinen. Nyt Turenki Records on julkaissut suoratoistopalveluissa kaksi biisiäsi: Amerikka ja Crawford, TX. Jere Ijäs, jolla on myös juuret Hämeenlinnassa, on mukana tuottajana ja soittajana.

– Musiikkihommat oli minulla kokonaan seis kymmenisen vuotta. Vuonna 2002, kun oltiin 27-vuotiaita, päätettiin, että ollaan liian vanhoja. Muutama vuosi sitten aloin soittelemaan uudestaan eri porukan kanssa ja tehdä kappaleita. Laulamaankin ja etsimään ääntäni.

– Kun minulla oli kaksi Amerikka-aiheista kappaletta, ajattelin, että biisien tekeminen valmiiksi voisi olla hauska pieni lisä.

Oletko jo miettinyt seuraavaa matkaa Yhdysvaltoihin?

– Minua kiinnostaa nähdä, miten Trumpin valtakausi muuttaa asioita ja tunnelmia siellä, mutta pieni touko tässä varmaankin tulee. Tuntuu, että pahin uteliaisuus on tyydytetty. Tarvitsen ehkä vähän lomaa Amerikasta. HÄSA

Päivän lehti

3.6.2020