Kanta-Häme

Tujaus konjakkia päivässä pitää miehen ja mielen vetreänä

Peltiseppä Lennart Sapmannin työpaja Mäkelän teollisuusalueella näyttää sellaiselta, jossa tehdään töitä eikä vain näytellä kiireistä.

Pajassa on lukuisia peltiä leikkaavia, taivuttavia ja muotoilevia koneita, kaikkialla lepää työkaluja ja pienempiä pellinkappaleita. Keskellä lattiaa tönöttää suuri ilmastointiputki, joka on matkalla palvelinkeskuksen työmaalle Hämeenlinnan keskustaan.

Toimiston puolella seinät on tapetoitu muistilapuilla, lehtileikkeillä ja – tietysti – tyttökalentereilla. Pääosassa on kahvinkeitin ja parhaat vuotensa nähnyt nahkasohva, putkinäytöllä varustettu tietokone tönöttää paperien peittämällä pöydällä vähemmän tärkeän oloisena. Liikkeessä pysyminen lieneekin yksi syy, miksi Sapmann on yhä työelämässä.

– Olen aina ollut huono istumaan.

Bodausta ja päivärutiineja

Tilastokeskuksen mukaan 55–74-vuotiaiden yrittäjien määrä on 2000-luvulla lähes tuplaantunut. Heitä on noin 100 000, mutta moni etsii jatkajaa yritykselleen tai tekee töitä enää sivutoimena.

Viime vuonna suomalaisten keskimääräinen eläköitymisikä oli 60,9 vuotta. Sitä pitäisi nostaa, sillä kansantalous yskii ilman kestävyysvajettakin. Sapmann ei lähde neuvomaan muita kuinka jaksaa työssä, mutta nämä pari vinkkiä auttanevat pariakymmentä vuotta aiemmin väsähtäviä perusjamppojakin.

– Minulla on kotona bodausvehkeet, joilla vedän lauantaisin 1,5 tunnin treenin. Viinaa otan joka ilta yhden konjakin verran, mutta en enempää. Ei tuttua miestä kannata tehdä sairaaksi!

Sapmann saapuu joka arkiaamu töihin kuuden pintaan ja lähtee kotiin kymmenisen tuntia myöhemmin. Jos ja kun toimeksianto vaatii, nousee Sapmann yhä katoille ja räystäiden reunoille asentamaan peltikattoja, listoituksia, rännejä ja ilmastointiputkia. Työ on käsityötä, jossa suurin muutos vuosikymmenien mittaan on ollut turvaköysi.

– Ennen sellaiselle naurettiin ja haukuttiin lälläriksi, joka köytti itsensä. Nythän se on kovasti tarkkaa. Joskus olin työturvallisuuskurssilla, jonka opettaja ihmetteli kun olen vielä hengissä, Sapmann nauraa.

Linnan katoilla kului kymmenen vuotta

Sapmannin näkyvintä kädenjälkeä kaupungissa on Hämeen linnan kattopellit, joiden uusimisen parissa hän vietti kymmenisen vuotta 70-luvun lopulta lähtien. Noin 10 000 neliömetriä kattopinta-alaa tehtiin alusta loppuun käsityönä osana linnan restaurointia.

Nykyrakentamiselle ammattimies antaa tylyn tuomion: kiireellä hutiloitua popniittiä ja kittiä.

– Laatu on lurahtanut, kaikki tehdään niin että juuri ja juuri kelpaa. Moni työmaa näyttää pinnalta hyvältä, mutta on sontaa sisältä.

Esimerkkinä Sapmann muistelee keikkaa Myllymäessä talvipakkasilla.

– Eteiseen tuuli sisälle niin, että sormia paleli, mutta mestarin mielestä pellitysten alle ei tarvinnut eristystä koska ei sinne kukaan kuitenkaan näe. Ja oli kallis talo, Sapmann hymähtää.

– Itse koetan tehdä niin hyvin kuin olen osaan, vaikkei siitä sen paremmin makseta. Toinen ottaa saman rahan helpommalla, minä teen niin kuin olen tottunut.

Kaikki kerralla tai ei ollenkaan

Nykyurakoiden hinnat alkavat Sapmannin mukaan olla pienyrittäjälle älyttömällä tasolla.

– Virolaiset tekevät homman hintaan, jolla minä en saa edes peltejä ostettua.

Toinen työtilanteeseen vaikuttava asia on talouden taantuma. Sapmannin mukaan kattourakoiden määrä on romahtanut kuluneiden kahden vuoden aikana.

– Uutta ei rakenneta ja vanhaa ei huolleta. Minulle on onneksi aina riittänyt töitä.

Sapmann sanoo, että tienatun eläkkeen puolesta hän voisi jäädä jo oloneuvokseksi. Mutta sitä ennen hän haluaa löytää firmalle jatkajan.

– En halua lopettaa, ellei joku osta kaikki koneita kerralla. Eihän siitä mitään laite kerrallaan myyden tulisi, tarvitsisin vain heti sitä vehjettä mikä olisi käynyt kaupaksi! (HäSa)