Kanta-Häme

Työ vei pohjalle

Marina Sippus sai yhä enemmän työtehtäviä, muttei lisää aikaa tai työkavereita tekemään niitä. Se johti erilaisiin oireisiin unettomuudesta rytmihäiriöihin. Työuupunut on jatkuvasti väsynyt eikä iloitse työstään. Lieviä oireita on ainakin joka neljännellä työssäkäyvällä.

Marina Sippuksella on kuparinpunaiset hiukset ja pinkki paita. Pohjanmaan Mustasaaressa asuva Sippus hihkuu puhelimeen ja halaa helposti. Hän on säteilevän hyväntuulinen.

Joitakin vuosia sitten tilanne oli huonompi. Kun hän silloin näki siskonsa kaupungilla, sisko soitti heidän äidilleen.

– Blicken är död, Marinan katse on kuollut, sisko kertoi. 

Siinä vaiheessa Sippus sai nukuttua vain kaksi tuntia yössä, hän tärisi, eivätkä hänen ruumiinosansa totelleet häntä.

Rakennusalan yrityksessä oli vain muutama henkilö töissä, kun Sippus aloitti siellä konttoripäällikkönä. Hän työskenteli tehtävässä 21 vuotta, ja sinä aikana yritys kasvoi.

Pienessä yrityksessä konttoripäällikkö teki kaikkea: talousasioita, laskutuksia ja palkkoja. Hän nautti töistään.

– Työ oli elämäntyyli. Vanhemmat opettivat, että pienestä ei saa valittaa ja kun on töitä, niitä tehdään kunnolla, Sippus kertoo.

Yritys kasvoi ja palkkasi työntekijöitä, mikä oli Sippuksesta pelkästään positiivista. Samalla hänen omat työnsä lisääntyivät.

– Sain aina yhden työtehtävän lisää ja ajattelin, että kerkeän kyllä tuon ja kerkeän kyllä tuonkin.

Konttoriin oli tarkoitus palkata lisää väkeä, mutta asia vain jäi. Sippus alkoi ottaa töitä kotiin. Se ei kuitenkaan stressannut häntä, vaan hän nukahti iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä.

Vuosia myöhemmin Sippus makasi sängyssä ja mietti työasioita. Hän oli alkanut saada unen päästä kiinni vasta puolenyön tai yhden aikaan.

– Kun menin sänkyyn ja laitoin pään tyynylle, silmät rävähtivät auki ja tuntui kuin veressä virtaisi formula ykkönen. Vaikka väsytti hirveästi, en saanut nukuttua.

Nukahtamisen jälkeen hän heräsi taas viideltä tai kuudelta. Vuonna 2000 hänelle alkoi tulla happamia röyhtäyksiä ja jatkuvaa poltetta ylävatsassa. Vuonna 2002 alkoivat päänsärky ja rintakivut.

Sitten tulivat pitkät flunssat. Kerran flunssa kesti vuoden ajan. Ruokahalu lähti.

– Mitä enemmän oli kiireitä, sitä herkemmin jätin lounaan väliin tai korvasin sen suklaapatukalla. En tuntenut nälkää, vaan saatoin olla helposti puolitoista vuorokautta syömättä.

Sippus oli edelleen huumorintajuinen, mutta itki helposti eikä pystynyt ottamaan kritiikkiä vastaan. Jos joku sanoi jotain, minkä Sippus pystyi tulkitsemaan arvosteluksi, hän ajatteli vain sitä.

Tilanne pahentui. Sippuksen kädet tärisivät. Monet veriarvot, kuten hemoglobiini, olivat huonoja. Vuonna 2006 hän oli nukkunut puolen vuoden ajan vain kaksi tuntia yössä. Vartalo alkoi reistailla aamuisin.

– Se ei totellut minua. Kun halusin nostaa jalkaa, jalka ei noussut.

Sippus oli käynyt lääkäreillä jo vuosia hakemassa syytä oireisiin. He olivat ottaneet verikokeita, röntgenkuvia ja sydänfilmin, mutta kukaan ei ollut harkinnut työuupumusta.

Sippus oli epätoivoinen ja väsynyt huonoon oloonsa. Kun hän kävi taas kerran työterveyslääkärillä, tämä päätti otattaa verikokeen siltä varalta, että kyse olisi kilpirauhasen vajaatoiminnasta.

Vuoden 2016 maaliskuussa dalmatiankoira Mimmi ja bracco italiano -rotuinen Weera juoksevat ympäriinsä Sippusten aidatulla takapihalla Mustasaaressa.

Vanhat kuuset humisevat. Edellisyönä on satanut hieman lunta. Weera kantaa suussaan putkenpätkää, joka kolahtelee puihin. Välillä koirat kiskovat yhtä aikaa putken molemmista päistä.

– Weera och Mimmi, kom till mamma, tulkaa äidin luokse, Sippus kutsuu koiria.

Sippus vaikuttaa vilkkaalta, elehtii puhuessaan käsillään ja katsoo suoraan silmiin. Sitten hän kertoo viimeisestä verikokeesta.

Huhtikuussa 2006 Sippus tuli työterveysaseman näytteenottohuoneeseen ja istui tuoliin. Tuttu laboratoriohoitaja tuli hänen luokseen laittamaan puristussidettä oikeaan käsivarteen. Kyynärtaipeessa olisi juuri hyvä verisuoni lähellä ihoa.

Sippus oli omissa ajatuksissaan. Hän oli turhautunut, koska lääkäri oli kehottanut tulemaan takaisin kahden viikon kuluttua.

– Ajattelin, että voi Jumala auta nyt. Kukaan ei kuule, kukaan ei huomaa. Onko tämä vain minun päässäni? Kuinka kauan jaksan vielä? hän mietti.

Hoitaja kiristi puristussidettä. Sippus puristi nyrkkiään ja mietti, että otetaan vielä tämäkin koe, vaikka sekään ei kerro mitään. Hoitaja tunsi Sippuksen vuosien takaa.

– Hän istui eteeni ja tunnusteli verisuonta. En tiedä miksi, mutta yhtäkkiä hän katsoi minua silmiin ja sanoi, että ”kuule Marina, nyt kaikki ei ole todellakaan hyvin”.

Haastatteluhetkellä on aurinkoinen kevätpäivä. Sippus on purskahtanut itkuun muistellessaan hetkeä.

– Ajattelin, että voi Luojan kiitos, vihdoinkin joku huomaa.

Hän istui näytteenottotuolissa, kyyneleet alkoivat valua, eikä hän pystynyt lopettamaan itkua. Hoitaja käski hänen pysyä aloillaan ja meni varaamaan ajan psykiatrilta. Sippus odotti tunnin, meni psykiatrille, ja he juttelivat hetken.

– Nyt rouvan on aika huilata vähän aikaa, psykiatri sanoi.

Sippuksella oli työuupumus. Papereihin kirjoitettiin keskivaikea masennus.

Kokemukset kuulostavat hyvin tutuilta, sanoo Jari Hakanen. Hän on Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkimusjohtaja.

Ihminen venyy, ja sekä ihmisen itsensä että lääkäreiden on monesti vaikeaa tunnistaa työuupumusta. Pitkittynyt stressi aiheuttaa varsinkin pitkäaikaista väsymystä ja ilon katoamista. Ihminen alkaa haukkua työtään, josta on pitänyt.

Hän voi saada päänsärkyä, mahakipua, univaikeuksia tai ihottumaa. Toiset reagoivat kehollaan, toiset mielellään. Merkit olisi hyvä tunnistaa aikaisin, mutta uupuneet menevät työterveyshuoltoon usein liian myöhään. Työntekijällä ja esimiehellä on molemmilla vastuu tarttua asiaan ajoissa. Työntekijän täytyy kertoa epäkohdista, ja esimiehellä on työturvallisuuslain mukaan velvollisuus selvittää nämä epäkohdat.

– Ei ole mitään syytä, että yksikään ihminen uupuu töissään. Se on lähtökohta.

Psykiatrin pöydällä oli iso nippu nenäliinoja. Niihin Sippus niisti vuoden ja yhdeksän kuukauden ajan, jolloin hän kävi terapiassa.

Ensimmäiset puoli vuotta Sippus halusi palata töihin joka kuukausi, mutta joka kerta psykiatri torppasi ajatuksen. Sippus piti työstään eikä ymmärtänyt, mikä häntä vaivasi. Oli huono omatunto, eikä työnantajakaan ymmärtänyt, kuinka vakava tilanne oli.

Sairausloman aloittamista seurasi harmaa vuosi, josta Sippus muistaa vain vähän. Hän nousi sängystä ja raahautui olohuoneeseen katsomaan televisiota koko päiväksi. Joskus hän nukahti tai haki keittiöstä syötävää.

Aluksi hän ei halunnut käydä kaupassa, koska kuuli siellä ihmisten äänet vahvoina ja voi pahoin ruuan hajusta. Aiemmin sosiaalinen Sippus ei halunnut tavata ketään.

Puolen vuoden kuluttua sairausloman alkamisen jälkeen päänsärky alkoi helpottaa. Siitä yli puolen vuoden kuluttua loppuivat sydämen rytmihäiriöt.

Sippus sai nukuttua yhä enemmän ja jos ei saanut unen päästä kiinni yöllä, hän nukahti päivällä.

Oireet hävisivät yksi kerrallaan.

Sippus oli halunnut aina miellyttää kaikkia. Hän oli valmentanut nuoria yleisurheilussa ja hoitanut kotona miehensä autokoulun paperitöitä.

Aina kun joku soitti ja pyysi apua, Sippus auttoi. Psykiatri opetti häntä kuitenkin kieltäytymään, joten Sippus alkoi sanoa ei.

Hän lähti silti mukaan Punaisen Ristin ensiapuryhmään, joka antaa ensiapua eri tapahtumissa. Näin hän sai auttaa muita, omilla ehdoillaan. Vähitellen hän alkoi taas tavata muita ihmisiä miehensä kanssa.

Sippus puhuu perheestään lämpimästi ja sanoo, etteivät hänen aviomiehensä tai kaksi aikuista tytärtään vaatineet koskaan mitään. Perhe pysyi koossa vaikean ajan yli ja auttoi toipumisessa.

Se on onni, sillä työuupumus voi tarttua työpaikalla ja perheessä.

– Jos tulee kotiin rasittuneena, kyynisenä ja jakaa pahaa oloaan, perheenjäsen myötäilee samoja tunteita, Hakanen kertoo. Perheenjäsen tukee uupunutta, mutta saa osansa mielipahasta.

Myös hyvät tunteet, kuten ystävällisyys ja huomaavaisuus, siirtyvät. Esimerkiksi työntekijän tunnetila on kuin virus, joka siirtyy läheisiin työkavereihin.

– Arkinen huomaavaisuus tuntuu pieneltä ja mitättömältä, mutta näyttää olevan hyvinvoinnille yllättävän tärkeää. Kohtaamisia tulee työpäivän, -viikon ja -vuoden aikana useimmissa töissä älyttömän paljon. 

Suomalaiset ovat monesti liian hienotunteisia. Kun sosiaalinen työkaveri vetäytyy kuoreensa tai tekee liikaa töitä, harva kysyy hänen kuulumisiaan, vaikka se olisi kullanarvoinen tilaisuus havahtua ajoissa.

Hakanen on löytänyt työpaikoilta kolme tavallista huonoa kokemusta. Ne ovat jatkuva kiire, epävarmuus ja arvostuksen puuttuminen.

– Kun ihmiset ponnistelevat töissään ja kestävät epävarmuutta, vaakakupissa pitäisi olla hyviä asioita. Tunnustuksen saaminen auttaa selviämään epävarmuudesta. kohtaan on äärimmäisen tärkeää, Hakanen kertoo. Vaikka suomalaisten työmotivaatiota moititaan, useimmat ovat edelleen hyvin sitoutuneita työhönsä ja haluavat tehdä sen hyvin.

– Monista voi tuntua vaikealta, ettei ole mahdollisuutta tehdä laadukasta jälkeä olosuhteiden vuoksi, Hakanen sanoo.

Silloin täytyy olla armelias itseään kohtaan. Aina ei voi tehdä täydellistä jälkeä, vaikka toisaalta jatkuvat huonot suoritukset eivät palkitse ketään. 

Huonon kierteen voi katkaista yllättävällä tavalla. Hakanen sanoo, että joskus työhaasteiden vapaaehtoinen lisääminen voi suojella työuupumukselta.

– Se on jännä ajatus, mutta näyttää toimivan. Uusiin tehtäviin hakeutuminen voi lisätä omaa motivaatiota. Ei käy niin, että rutinoituu ja kaatuu siihen.

Kun sairausloma loppui helmikuussa 2008, Sippus palasi työpaikalleen eri työtehtäviin. Hän piti työstään paljon, mutta pelkäsi luisuvansa uupumukseen.

Hän päätti vaihtaa alaa ja alkoi opiskella sosionomiksi ruotsinkielisessä ammattikorkeakoulussa Noviassa syksyllä 2009.

Ratkaisu on tavallinen. Jos työntekijä ei jää eläkkeelle tai menetä työkykyään, Hakasen mukaan monet käyttävät selviytymiskeinona alan tai työpaikan vaihtoa.

– Jos palaa samaan työhön, tulee herkäksi uupumisen merkeille. Työpaikoilla pitäisi tarttua oikeasti epäkohtiin, mutta näin ei välttämättä tapahdu, Hakanen sanoo.

Sippuksen opinnot käsittelivät itsensä ymmärtämistä, mikä auttoi toipumisessa. Hän nautti kovasti opiskelusta, mutta työuupumus oli heikentänyt muistia.

– Opiskelun alkuvaiheessa vielä unohdin asioita. Opiskelu oli hyvää harjoitusta muistille ja auttoi palauttamaan sen.

Sippus valmistui ja työskentelee nyt projektikoordinaattorina Vaasan seudun yhdistykset ry:ssä, jossa hän kouluttaa vapaaehtoisia vanhuksille ja maahanmuuttajille.

Laboratoriohoitajalle Sippus vei ison viinilaatikon, kukkia ja suklaata.

– Olisin voinut viedä hänelle vaikka mitä. Hän oli minun pelastava enkelini.

Maalahden nuorisotanssit pidettiin valoisana kesäyönä, kun Sippus oli siellä ensiapupäivystäjänä heinäkuussa 2007.

Sippus tunsi valon ympärillään ja näki nuorten liikkeet ja naurun. Hän tunsi elävänsä eikä vetäytyvänsä.

– Katsoin vettä, venevajoja ja nuoria, joilla on koko elämä edessään. Ajattelin, että on tämä elämä oikeastaan aika ihanaa.

Päivystäjät kiertelivät paviljongin isoilla parkkipaikoilla pareittain. Nuoret tulivat juttelemaan. Sitten Sippusta ja hänen pariaan vastaan tuli toinen päivystäjäpari.

He pysähtyivät juttelemaan. Päivystäjämies sanoi jotain hupaisaa. Sippus purskahti ensimmäistä kertaa aikoihin niin spontaaniin nauruun, että hämmästyi itsekin. Se tuntui vatsanpohjassa asti.

Hän kumartui eteenpäin ja nauroi. LM-HäSa

Päivän lehti

29.1.2020