Kanta-Häme

Tyttö, sinä osaat laulaa

Teininä oopperalaulaja Reetta Ristimäki osallistui missikisoihin ja leikkeli kuorokaapunsa tyynynpäällisiksi. Laulajan kyvyistään hän vakuuttui vasta aikuisena.

Teininä oopperalaulaja Reetta Ristimäki, 52, oli epävirallisesti lukion kaunein tyttö. Hänellä oli Elovena-tytön pitkä vaalea tukka ja leveä hymy.

Virallisesti kaunein oli tietysti hänen luokkakaverinsa, Miss Suomen 1984 ensimmäinen perintöprinsessa Tiina Laine. Ristimäelläkin oli tosin kokemusta kauneuskilpailuista.

Hän oli ollut mukana nuortenlehti Suosikin Miss Farkku Suomi -kilpailussa. 

Ristimäki oli eturivin tyttöjä, liikunnallista tyyppiä. Hän pelasi SM-tasolla lentopalloa ja pesäpalloa ja harrasti naisvoimistelua. Sinisen verryttelytakin selässä luki valkoisin jättikirjaimin kotikunnan nimi. Nurmo.

Seinäjoen jättilukion G-luokan oppilaista tuskin kukaan muistelee Ristimäkeä pahalla. Hän oli luokkansa hersyvä energiapakkaus, kaikkien kaveri. Eikä edes leuhka.

Siksi me takarivin tytötkin diggasimme häntä.

Reetta Ristimäki istuu Aleksanterin teatterin pehmeillä punaisilla penkeillä Helsingissä kuin kotisohvallaan, mukavasti ja rennosti. Hän on yhä, viisikymppisenä, näyttävä nainen. Nauruääni on yhtä heleä kuin tyttönä. Ehkä vain vähän matalampi.

Äkkiä Ristimäki tajuaa, ettei kouluajoista ole jäänyt mieleen paljoakaan. Sen hän muistaa, etteivät vanhemmat vartioineet läksyjen pänttäämistä. Molemmat olivat opettajia.

Vain hämärästi hän muistaa myös sen, että värväsi alakoulussa kavereitaan näyttelijöiksi kirjoittamiinsa näytelmiin. Ja sen, mitä lukiossa tapahtui kuorokaavulle.

– Se oli mielestäni niin ruma, että leikkelin sen tyynynpäällisiksi. Musiikinmaikka suuttui ihan hirveästi ja laski numeroni kahdeksaan, Ristimäki nauraa.

Ristimäelle kävi hyvin, niin kuin hyvinkasvatetuille nuorille yleensä käy. Hänestä tuli suomalaisen musiikkiteatterin uudistaja. Hän nosti perustamansa musiikkiteatteri Kapsäkin 2000-luvun alussa Suomen keskeisimpien alan vaikuttajien joukkoon. 

Ristimäki hyöri teatterinsa johdossa kuin pyörremyrsky, ideoi, organisoi ja hallinnoi. Samaan aikaan hän käsikirjoitti, tuotti, lauloi ja näytteli, oopperaa ja kabareeta.

Työviikot paisuivat hurjimmillaan kahdeksankymmenen tunnin pituisiksi. Hän oli aina töissä. Viikonloppuisinkin, koska silloin pyörivät näytännöt.

Tietysti tulosta syntyi. Vuosittain teatteri tuotti yli sata esitystä ja työllisti laumoittain freelancereita. Produktiot olivat arvostelumenestyksiä. 

Eniten Ristimäki sai kehuja tavastaan pöllyttää musiikkiteatterin luutuneita maneereita ja kankeita ilmaisukeinoja. 

Berliinissä alaa opiskelleena hän ymmärsi, ettei kotimainen ooppera voi käpristyä itseensä.

Juuri niin se oli tehnyt. Se kehitys oli tullut tiensä päähän.

– Ensimmäiset näkemäni oopperat olivat aika kauheita. Laulajat seisoivat lavalla puupökkelöinä. Ajattelin, ettei noin voi näytellä. Mukaan piti saada teatterillista ilmaisua. Minulle tuli hinku uudistaa oopperaa.

Kapsäkille oli kunnia-asia, että laulajat osasivat tulkita roolejaan. Heidän piti elää, räiskyä!

Media pani merkille musiikkiteatterin supernaisen, mutta julkisuudessa Ristimäki näyttäytyi asiallisen viileänä. Mihin jäi luovan luokan väriläiskä, show-nainen?

– Onnistuin aina kääntämään jutut työkeskeisiksi, Ristimäki myöntää.

Työkeskeistä hänen elämänsä tosin olikin. Kapsäkin aikoinaan Ristimäki ymmärsi, ettei voi painaa sata lasissa ilman seurauksia. Väsymys varoitteli tulostaan, terveys reistaili.

– Halusin lopettaa teatterinjohtamisen siihen paikkaan. Oli valittava hallinnollinen työ tai jatkettava taiteilijana. En ehtinyt uupua, mutta jos olisin jatkanut samaa rataa, olisin uupunut.

Ristimäki päätti jatkaa sitä, missä koki olevansa vahvimmillaan: taiteilijana, laulajana.

Miten Ristimäestä ylipäätään tuli laulaja? 

Lukion jälkeen hän muutti Helsinkiin, perheellistyi, sai kaksi tytärtä ja kouluttautui luokanopettajaksi, vaikka ala ei tuntunut ihan omalta. Teatteri veti puoleensa, mutta intoa laimensi 1980-luvun teatterimaailman provokatiivinen ilmapiiri. 

Jouko Turkan kasvattien Oulun kaupunginteatterissa aiheuttama brutaali ulosteenheittoskandaali herättää hänessä yhä vastenmielisyyttä.

– Se oli aika rajua, aggressiivista aikaa. Teatteri pelotti ja kauhistutti. Se oli kiehtova maailma, mutta samalla tuntui siltä, että en ihan päässyt siihen sisälle. Se suosi toisentyyppisiä ihmisiä, Reetta Ristimäki muotoilee.

Turkkaa ei voinut ohittaa. Professorin vaikutus imeytyi myös Ylioppilasteatteriin, jossa Ristimäki näytteli.

– Ylioppilasteatterissa matkittiin kaikkea, mitä teatterikorkeakoulussa tehtiin. Se oli sellaista uhoamista ja lytistämistä, äärimmäisyyksiin menemistä.

Oman tyyppinsä Ristimäki löysi melko myöhäisessä vaiheessa. Sibelius-Akatemian solistiselle osastolle oopperalauluoppiin hän hakeutui vasta 28-vuotiaana. Musiikkipuolelle hänet sysäsi klassisen laulun opettaja. Opettaja lausui ne sanat, joita nuori nainen tarvitsi: tyttö, sinä osaat laulaa.

– En ollut ajatellut, että minulla olisi mitenkään hyvä ääni, mutta klassinen laulu tuntui heti luontevalta ja helpolta.

Musiikkiteatterissa palaset loksahtelivat kohdilleen.

– Joskus tuntui siltä, että hajotin itseäni liiaksi erilaiseen tekemiseen. Musiikkiteatterissa ymmärsin, ettei mikään ollut ollut turhaa.

Ristimäki tietää hyvin, ettei ooppera ole mitään massojen viihdettä. Suomessa oopperaan liitetään kalliin elitismin ja luksuksen leima, jota vahvistavat pompöösit kulttuuripalatsit kristallikruunuineen.
Ristimäen mielestä massaviihde yksipuolistaa kansan musiikkimakua.

– Angloamerikkalaisen musiikin vyöry tukahduttaa alleen kaiken muun. Se tuntuu huolestuttavalta. Olisi tärkeää, että myös kouluissa ihan oikeasti laulettaisiin eikä ainoastaan räpättäisi, Ristimäki huomauttaa.

Elitismin leima on pinttynyt syvälle, vaikka oopperan ilmaisukeinot ovat vapautuneet ja estradeilla hyödynnetään entistä enemmän visuaalisia illuusioita luovaa videoteknologiaa. Ristimäen mielestä leima on epäreilu.

– Se on jännää. On paljon elitistisempää syödä kolmen Michelin-tähden ravintolassa tai maksaa 200 euroa rokkitähden konsertin lipusta kuin mennä oopperaan.

Nyt äänessä on Suomalaisen kamarioopperan uusi, tuore toiminnanjohtaja. Enää ei kikateta. Nyt puhutaan asiaa. 

Omalla kaudellaan Ristimäki aikoo tukea suomalaista tuotantoa poimimalla ohjelmistoon ainoastaan kotimaisia kantaesityksiä. 

Huhtikuussa kantaesityksiä on kaksi, Vilppu Kiljusen ohjaama Daniel Filippo ja Matti Heinisen säveltämä Rakkauden ateria Helsingissä ja Kuopiossa.

– Suomalaisten säveltäjien kantaesityksiä makaa pöytälaatikoissa, koska niitä on vaikea saada esiin. Angloamerikkalaisten musikaalien aihepiirit istuvat usein huonosti suomalaiseen sielunmaisemaan. Minusta on tärkeää nostaa esiin aiheita, jotka koskettavat juuri meitä.

Oman tuotannon hän aikoo tehdä vasta ensi vuoden syksyllä. Löyhästi Franz Kafkan Oikeusjuttuun pohjautuvassa kamarioopperassa pohditaan toiseuden teemaa, pakolaisen tai siirtolaisen sopeutumista vieraaseen kulttuuriin.

Kamariooppera on myös yhteiskuntapoliittinen kannanotto.

Näyttämöllä Ristimäestä kuoriutuu oopperan dramaattinen diiva, alias Greta Kreuzberg. Perustamassaan Gretan salongissa hän laulaa, näyttelee, viihdyttää ja virittelee kulttuuripoliittista keskustelua.

Aina sen ei tarvitse olla niin vakavaa. Kabareissaan hän on parodioinut myös itseään ja Miss Farkku Suomi -episodiaan.

Sellainen hän oli jo teininä, seurueen keskipiste. 

– Nyt kun minulla on aikaa itselleni, laulattaa entistä enemmän. Nautin siitä ihan valtavasti, Ristimäki hymyilee.

Nyt kun on aikaa. Sillä Ristimäki tarkoittaa myös Britanniaan opiskelemaan lähteneitä tyttäriään. Toinen heistä valmistui juuri taideyliopistosta Lontoosta, ja toinen opiskelee elokuvapukusuunnittelua.

Enää kotona on vain opettajana työskentelevä puoliso, Nipa Nieminen. Pariskunta on vihitty Ristimäen syntymäpitäjän Nurmon kirkossa.