Kanta-Häme

Ultraaja ei tajua lopettaa

Mikko Myöhänen oli varustautunut ensimmäiseen 24 tunnin hiihtoonsa hyvin. Hän oli hankkinut pakkaselta suojaavan hupun, jonka windstopperissa oli pienet hengitysreiät.

– Ne jäätyivät saman tien umpeen ja naama meni ihan huurteeseen. Jouduin hengittää kuuman kosteaa ilmaa, joka tuli jostain takin sisältä. Parin kierroksen jälkeen piti leikata hupusta saksilla pala pois, jotta sai happea.

25 asteen pakkanen ei tehnyt hyvää mukana olleelle Ipodillekaan.

– Olin miettinyt siihen viikon verran 24 tunnin soittolistaa. Siinä pakkasessa laite toimi 35 minuuttia, nauraa Myöhänen.

Harrastuksensa takia kuvataiteilija on kehittänyt luontaisen vastenmielisyyden Snickers -suklaapatukkaa kohtaan. Viime talven 24 tunnin hiihtoon hän otti evääksi vain niitä.

– Ajattelin, että lempparisuklaa maistuu aina. Nyt tiedän rajani. Se on 8 ja puoli Snickers-patukkaa.

Myöhänen on entinen skeittari, lumilautailija ja kumparelaskija. Hieman alle kolmekymppisenä hän koki kuntoherätyksen. Muutaman kuukauden lenkkeiltyään hänen oli kuitenkin pakko hakeutua lääkäriin kipeytyneiden polvien takia. Diagnoosi oli tyly. Nivelrikko molemmissa. Lääkäri suositteli lajeiksi pyöräilyä, uintia ja hiihtoa.

Myöhänen käveli lääkärin pakeilta suoraan suksikauppaan. Kun Ahveniston moottoriradan kuusi kilometriä alkoi sujua nopeammin ja helpommin, ja hän päätti osallistua 90 kilometrin pituiseen Pirkan hiihtoon. Sittemmin se on taittunut kuutisen kertaa.

– Olen halunnut yrittää enkä vain tajua lopettaa. Olen ollut pienestä pitäen myös yllytyshullu, myöntää Myöhänen.

Polvidiagnoosin jälkeen ultra-juoksun piti olla kuvataiteilijalle mahdoton laji, mutta kaikki muuttui, kun tuttu kaveri alkoi puhua paljasjalkajuoksusta.

– Paljasjalkajuoksijaa minusta ei tullut, mutta rupesin juoksemaan päkiän kautta. Nivelrikko minulla on edelleen, mutta polvet eivät enää kipeydy.

Ensimmäisen 100 kilometriään Myöhänen juoksi viime syksynä. Wihan kilometrit nimistä tapahtumaa järjestetään Pirkkahallin läheisyydessä 3,3 kilometrin radalla.

– Minulle sopii monotoninen jurnuttaminen, virnistää Myöhänen.

Rakot ja irtoavat kynnet ovat tulleet ultra-juoksijalle tutuiksi. Samoin t-paidan saumojen aiheuttamat haavat. Masokistia Myöhänen ei löydä itsestä hakemallakaan.

– Ei vaivoja juostessa huomaa.

Ultraaminen sopii Myöhäsen mukaan ihmiselle, joka vierastaa kilpailua. Sekunneilla ja metreillä on vähemmän merkitystä kuin itsensä voittamisella. Mainittakoon kuitenkin, että kellon ympäri -hiihdossa Myöhänen on suksinut 260 kilometriä, ja sata kilometriä on taittunut juosten alle kymmeneen tuntiin.

– U-hommat ovat kiinni siitä, että pää kestää. Kun takana on 40 kilometriä ja edessä 60, on vaikea kääntää matikka positiiviseksi, sanoo Myöhänen.

Rääkin jälkeen uni karttaa suorittajaa, mutta sekään ei haittaa.

– Ultraajat puhuvat runner´s high´sta. Viikon verran on tosi hyvä olo ja hyvä fiilis. Haaveilen seuraavaksi 24 tunnin juoksusta.

Myöhänen kertoo ultraajien olevan sosiaalista väkeä, jonka seurassa on helppo viihtyä. Tyypillinen harrastaja on iältään lähempänä neljää- kuin kahtakymmentä vuotta.

– Voisiko tämä liittyä siihen, että tässä iässä ihminen rupeaa painiskelemaan elämän isojen kysymysten kanssa.

Taidemaalari kieltää kokeneensa lenkki- tai hiihtopoluillaan valaistumista.

– Sen sijaan on tullut tyhjyyden hetkiä. Ehkä ne ovat niitä itsensä löytämisen hetkiä, heittää Myöhänen hiljaisella äänellä.

Päivän lehti

6.6.2020