Kanta-Häme

Urheilua vai ”urheilua”

Itse asiassa olen jo kyllästynyt koko aiheeseen, niin kuin moni muukin, mutta kai se on pakko taas todeta: Huippu-urheilun terävimpään kärkeen pääsee nykyisin harvassa lajissa ilman dopingia. Kirjoitin näin ensimmäisen kerran 1980-luvulla, ja sain haisevia vastalauseita. Kehityskaaren tulos on nyt levitetty kaikkien eteen.
 
Viimeisen viikon velloneessa joukkokäryuutisessa erikoisinta oli oikeastaan se, että USA:n huippusprintteri Tyson Gay totesi, ettei hänellä ole mitään hätävarjeluselityksiä.
 
Nostan hattua juoksemisella rahaa takoneelle Gaylle, koska hänen kohdallaan ”talonmies ei sekoittanut piikkejä keskenään”, tai ”hammastahnassa oli sinne kuulumatonta ainetta”. Gay tunnusti kärynneensä. Ei selitellyt ja vannonut viattomuuttaan.
 
On surkuhupaisaa seurata vuodesta toiseen esitettävää näytelmää, jossa kärynnyt urheilija selittää tippa linssissä viattomuuttaan. Samaan aikaan puhuja tietää itsekin, että pelkkää paskaa suustaan suoltaa.
 
Kävikö Gaylle niin, että hän luuli, ettei joku uusi aine näy testeissä. Suomessa on asiasta kokemusta.
 
Meillä kuhistaan edelleen hiihtäjien keinovalikoimista. Hiihtäjistä jo edesmennyt Mika Myllylä sekä Janne Immonen ovat myöntäneet käyttäneensä kiellettyjä aineita.
 
Onneksi kotimaassa on sentään myös näitä ”rehellisiä Lapin miehiä, joiden sanaan voi luottaa”. Eivät ole käyttäneet kepulikonsteja. Eivät ikinä!
 
Netissä seilaa sellainen dopingtieto, että kärynneitä urheilijoita on nykyisellään piirun verran alle 2 200. Heistä yleisurheilijoita kolmannes, noin 750. Heistä taas merkittävä osa on joko pikajuoksijoita, aidoilla tai ilman, sekä heittolajien edustajia.
 
Kilpaurheilun järkähtämätön totuus on hyvin monessa lajissa se, että ilman lääketieteen kiellettyä osa-alueen käyttöä et tule olympiavoittajaksi tai maailmanmestariksi.
 
Mutta onko olympialaisilla tai MM-kisoilla enää painoarvoa, kun dopingnäytteet säilötään vuosiksi, ja mitalijärjestys voi muuttua vielä seuraavalla vuosikymmenellä? Kuka nostaa alkujaan neljänneksi sijoittuneen ”puhtaan” urheilijan olympialaisten legendojen joukkoon, kun kolme edelle ehtinyt kärytetään vaikka viiden vuoden kuluttua?
 
Ei kukaan. Silti neljänneksi sijoittunut voi olla virallisesti olympiavoittaja.
 
Se kisoissa voittanut on ehtinyt tyhjentää jo sponsorien kassat, pällistellä julkisudessa ja ulosmitata menestyksensä. ”Uudelle olympiavoittajalle” jää luu käteen.
 
Urheilu on muuttunut ”urheiluksi”. Ennen vanhaan sanottiin, että ”nyt se urheilee hengellään”, kun meni heikoille jäille. Tai kun käveli köyttä pitkin rotkon yli. Tai kun yritti uida humalapäissään kilometrin päässä olevaan saareen.
 
Nyt urheilu on jo oikeasti ”urheilua”.
 
Mitä muuten miettivät lasten vanhemmat viedessään jälkikasvunsa liikuntaharrastuksen pariin?
 
Harva pohtii sitä, että nuoren mahdollinen lahjakkuus ja intomielinen urheilukipinä voivat johtaa vuosikymmenen päästä dopingkäryyn ja maineen menetykseen. Usko puhtaaseen huippu-urheiluun on tyhmyyttä, sinisilmäisyyttä pahimmillaan.
 
Kilpakentille patistetaan urheilemaan, ei ”urheilemaan”.