Kanta-Häme

Urheiluhulluutta ja ruutuaikaa

Paavo Nurmi katkaisee maalinauhan ensimmäisenä Antwerpenissä 1920, kehäkettu Sten Suvio iskee ykköseksi Berliinissä 1936. Pertti Ukkola tuulettaa molskilla eläimellisesti Montrealissa 1976, Heli Rantanen kiskaisee keihään pisimmälle Atlantassa 1996 ja Arsi Harju pukkaa kuulan kauimmaksi ringistä Sydneyssä 2000.

Siinä oli satunnainen otanta 143 suomalaisen olympiavoittajan joukosta. 

Olympiakisat kiteytyvät menestystarinoihin, jotka ruokkivat kansallista itsetuntoa ja syöpyvät muistiin. 

Vaikka valokeilassa ovat urheilijat, eivät katsojien olympiatarinat rajoitu pelkästään atleettien päänäyttämöille. 

Kisakanavan virittävät päälle paitsi urheiluhullut ja penkkiurheilijat, myös vähemmän urheilusta kiinnostuneet.

Rio de Janeiron olympialaiset ovat jo ovella. Kisa käynnistyy perjantaina 5. elokuuta. 

Hämeenlinnalainen Olli Haavisto on henkeen ja vereen urheiluhullu, joka ei aio jättää tapahtumasta sekuntiakaan väliin.

– Teippaan ulko-oveen lapun, jossa sanotaan, ettei minua saa häiritä, Haavisto naurahtaa.

Ensimmäisen kerran olympiatunnelmiin Haavisto pääsi vuonna 1936.

– Kuuntelin radiosta 6-vuotiaana Berliinin kisoja, vaikka en minä sen enempää siitä muistakaan.

Elämänsä matkan hän teki vuonna 1972. Reitti kulki halki eteläisen Ruotsin ja Länsi-Saksan vanhojen kaupunkien kautta olympiapyhättöön.

Kohteena oli helteisen Münchenin hiidenkattila ja matkakavereina Olavi Avenius ja Beerit Lindström.

– Tiesimme, että Suomi voittaa vähintään kolme kultaa. Siitä osoituksena painoimme paidat, jotka tekivät meistä melkoisia mannekiineja ja nähtävyyksiä, Haavisto muistelee.

Kolmikko erottui katsomosta keltaisilla t-paidoillaan, joihin oli painettu ennakoiden varmojen voittajien nimet: Lasse Virén (10 000m ja 5 000m) ja Pekka Vasala (1 500m).

– Etuliitteenä oli vielä sana olympiasieger, suomeksi olympiavoittaja. Kyllä saksalaiset olivat ihmeissään. Kun mitalit kävivät toteen, oli suurta olla suomalainen.

Haavisto muistelee, kuinka ennen legendaarista kymppitonnin juoksukilpailua hän törmäsi vanhaan koulutoveriinsa, urheiluselostaja Paavo Noposeen.

– Paavo toivoi kovasti, että pääsisi selostamaan ikimuistettavan hetken. Tokiossa 1964 se kunnia oli mennyt Juhani Haapaselle, joka kuvaili lähetyksessä Pauli Nevalan kultamitaliin johtanutta keihäskaarta (82,66) ”kaameaksi heitoksi”.

Aikaero Suomen ja Brasilian välillä on kuusi tuntia. Se tarkoittaa, että aamukilpailut alkavat kello 15.30 Suomen aikaa ja iltakilpailut aamuyöllä kello 2.

Aikaerolla ei ole merkitystä kisatunnelmaan jo virittäytyvälle Riku Laineelle.

– Aamuyöstä tulevat lähetykset eivät haittaa yhtään. Seuraan kisoja pikkutunneilla, jos talossa on muuten rauhallista, öisin työskentelevä lähihoitaja sanoo.

Tietyt lajit Laine merkkaa kalenteriin, ja ajastaa varmuudeksi vielä tallentavan digiboksiin, jos urheilut jostain syystä jäävät näkemättä. 

– Rio ei ainakaan vähennä ruutuaikaani!

Viidenkympin kävelyä, kymmenottelua, miesten satasta ja keihästä ei auta missata.

– 50 kilometrin kävely on jostain syystä kolahtanut. Siinä on jotain hienoa. 10-ottelussa taas pitää olla monipuolinen huippu-urheilija ja handlata monta lajia, Laine perustelee.

Laine alkoi seurata silmä tarkkana olympiakisoja vuonna 1996, jotka pidettiin Atlantassa. 

Tuolloin hän oli 8-vuotias.

– Siinä iässä innostuin kaikista lajeista ihan hulluna. Kun tsekkiläinen Jan Železný kiskaisi kultaa, alkoi keppi viuhua meidänkin takapihalla. Saatoin myöhästyä myös koulusta sen takia, Laine hymyilee.

Atlantasta Lainetta säväytti myös Michael Johnsonin meno. Amerikkalainen pinkoi takakenossa kolme olympiaennätystä uusiksi.

– Ajattelin, ettei siitä voinut panna enää kukaan paremmaksi.

Rion olympialaisten varalle Laine aikoo pakata selviytymissetin: sipsipussi, jumbokarkkipussi ja kyytipojaksi 4–5 täytteen perhepizza sekä vähintään niin monta Redbull-tölkkiä kuin suositusten mukaan vain saa juoda.

– Ne riittävät hyvin yhdeksi yöksi, olen pieniruokainen kaveri, Laine murjoo.

Antero Pullolan mieleenpainuvin kisamuisto on vuodelta 1952. Paikkana oli Helsingin olympiastadion.

– Pääsin 14-vuotiaana isäni ja veljeni kanssa oikein paikan päälle seuraamaan historiallista kolmiloikkaa!

Pullola puhuu brasilialaisesta Adhemar Ferreira Da Silvasta, joka paransi maailmanennätystään neljä kertaa samana päivänä.

– Silva loikki hirmutuloksen 16,22. Suoritus oli niin mahtava, että saatuaan mitalin käteen ja kukkapuskan toiseen, yleisö vaati kunniakierrosta kuorossa koko stadionin täydeltä.

”Kumimies” täytti yleisön toiveen. Siihen aikaan kunniakierrokset olivat urheilukisoissa epätavallinen näky.

Pullola muistelee kaihoisasti, kuinka hänen olisi mieli tehnyt maistaa olympialaisten ajaksi Suomeen tuotua uutta virvoitusjuomaa.

– Taskurahaa ei ollut, eikä me veljekset kehdattu isältä pyytää. Maistoin Coca Colaa vasta viisi vuotta myöhemmin Tukholmassa.

Ennen Helsingissä ja Hämeenlinnassa pidettyjä suurkisoja Antero Pullolan isä Olli Pullola oli yksi olympiasoihdun kuljettajista.

– Isäni oli ottamassa soihtua vastaan Hämeenlinnan ja Vanajan kunnan rajalla Hattelmalan harjulla ja lähti pienten juhlallisuuksien jälkeen ensimmäisenä vanajalaisena kuljettamaan sitä kohti Turenkia.

Kotisohvansa kovimmat tuuletukset Antero Pullola viuhtoi vuonna 1984, kun Pertti Karppinen souti uransa kolmannen olympiakullan Los Angelesissa.

– Koko kämppä raikui, kun huusin ”voittaa, voittaa!”. Onneksi vaimo oli töissä, hänen korvansa säästyivät.

Pullola aikoo virittäytyä Rion olympiatunnelmiin kuuntelemalla vinyylilevyä, joka sisältää Pekka Vasalan ja Lasse Virenin Münchenin kultajuoksujen radioselostukset.

– Selostajana on legendaarinen sinivalkoinen ääni Paavo Noponen. Vaikka tallenne kuluu, muistot eivät. Vieläkin tulee tippa linssiin, oli se sellaista hurmiota, Pullola herkistyy. HäSa

Päivän lehti

6.6.2020