Kanta-Häme

Uuden Suomen uusi huomen

Katsantokannasta riippuen  Verner Lehtimäki (1890-1938) oli joko supersankari tai yhteiskunnan vihollinen numero yksi.

Hänen tarinansa on joka tapauksessa huikea. Elokuvakäsikirjoituksena se olisi uskottavuudeltaan samaa luokkaa kuin  Kadonneen aarteen metsästäjä.

Varsinais-Suomen Vahdossa syntynyt torpparin poika seilasi nuorena miehenä Yhdysvaltoihin, jossa hän oppi sekä englannin kielen että cowboyn ja automekaanikon taidon. Oppejaan hän alkoi kuitenkin soveltaa Venäjällä. Hän muutti sinne vuonna 1916 ja pääsi asentajaksi brittiläisen Vauxhallin autoliikkeeseen Pietarissa.

Sitten koitti vallankumousvuosi 1917. Lehtimäki jäi sen melskeissä työttömäksi, palasi Suomeen ja liittyi punakaartiin.

– Täällä hän pani merkille, ettei punaisilla ollut ratsuväkeä. Niinpä hän osti hevosen ja perusti kaartille sellaisen, Suomen arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva vie juonta eteenpäin.

Pian Lehtimäki komensi punaisten pohjoisen rintaman joukkoja, mutta joutui lopulta pakenemaan Venäjälle. Siellä hän päätyi moninaisten vaiheiden kautta brittien perustamaan Muurmannin legioonaan ja yleni Britannian armeijan everstiksi.

– Siis, mikä sotilasura, Nuorteva päivittelee.

– Yhdessä vuodessa työttömästä autonasentajasta brittieverstiksi!

Eikä tässä kaikki.

Huomattuaan, ettei uudella Neuvosto-Venäjällä ollut ilmavoimia, Lehtimäki kouluttautui vuonna 1920 taistelulentäjäksi. Sen jälkeen hän jatkoi opintojaan Yhdysvalloissa ja eteni arvostetuksi lentokoneinsinööriksi, mutta vain palatakseen taas vuonna 1932 Neuvostoliittoon. Mukanaan hänellä oli 22 lentokoneen osat ja kokoonpanolinja.

Miten suomalaisen punapäällikön, brittieverstin ja Neuvostoliiton ilmavoimien pioneerin lopulta kävi?

Kuten arvata saattoi.

Josif Stalinin salainen poliisi koputti hänen perheensä ovelle tammikuussa 1938, pidätti hänet kaksoisagenttina ja teloitti kolme kuukautta myöhemmin niskalaukauksella. Suremaan jäivät puoliso, sveitsiläinen oopperalaulaja Lilly Leemann, ja poika Eino.

Pääjohtaja ja valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva kertaa Verner Lehtimäen elämää työhuoneessaan Kansallisarkistossa. Huone sijaitsee vuonna 1890 valmistuneessa jyhkeässä kivitalossa Helsingin Rauhankadulla. Naapureita ovat Suomen Pankki ja Suurkirkko.

– Lehtimäen tarina on suosikkejani, Nuorteva sanoo.

Se on yksi niistä kymmenistä ellei sadoista miljoonista kertomuksista, joita tänä vuonna 200 vuotta täyttäneen Suomen arkistolaitoksen uumenista voi poimia ja koota. Arkistolaitoksen muodostavat Kansallisarkisto sekä seitsemän maakunta-arkistoa.

– Koko Suomen kehitys on täällä alkuperäisissä asiakirjoissa, pääjohtaja tiivistää.

– Olemme solmukohta viranomaisten, tutkijoiden ja tavallisten kansalaisten välissä. Koko Suomi on asiakkaamme.

Kansallisarkiston tutkimusjohtaja Päivi Happonen jatkaa määrittelyä muistuttamalla, että arkistolaitoksen näkökulma on hyvin poikkihallinnollinen.

– Lisäksi kuva Suomesta muuttuu, kun tutkimusmenetelmät kehittyvät. Sähköistyminen ja digitointi avaavat tiedon uudella tavalla.

Esimerkkinä Happonen mainitsee viime sotiin liittyvät tietokannat.

Sotasampo-palvelun avulla kuka tahansa voi etsiä, selata ja visualisoida netissä todella laajoja sota-aineistoja. Jatkoksi on tulossa Sotapolku. Se on henkilökohtaisempi sovellus. Nimensä mukaisesti polku mahdollistaa yhden yksittäisen veteraanin – vaikkapa oman isän tai isoisän – sotataipaleen yksityiskohtaisen seuraamisen.

Suomen itsenäistymisen polkua valottavat Kansallisarkistossa 14. joulukuuta alkaen esillä oleva näyttely sekä massiivinen kirjasarja Pro Finlandia. Näyttely ja kirjat antavat ymmärtää, että aikaansa vasten tarkasteltuna 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomi oli kansainvälisesti avoimempi ja aktiivisempi kuin sotien jälkeinen ja nykyinen Suomi.

– Se pitää paikkansa, Nuorteva vahvistaa.

Kovin vähälle huomiolle on jäänyt esimerkiksi Suomen ja suomalaisten rooli kansainvälisessä naisasialiikkeessä ja suffragettien liikehdinnässä 1900-luvun alussa.

– Suomi eteni tässä suhteessa kansainvälisessä kärjessä. Naiset saivat meillä täyden äänioikeuden vuonna 1906 toisena maana maailmassa ja ensimmäisenä Euroopassa sekä samalla oikeuden asettua ehdolle vaaleissa. Jo vuonna 1907 eduskuntaamme valittiin maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot, Nuorteva kertaa.

Pääjohtajan mukaan kaikki tämä herätti huomiota maailmalla. Suomalaisaktivisteja myös kiersi muissa maissa tekemässä naispropagandaa.

Yksi heistä oli Aino Malmberg (1865-1933). Hänen isänsä oli kirkkoherra ja poikansa olivat jääkäreitä sekä sittemmin kenraaleja. 

Lauri Malmbergista tuli jopa suojeluskuntien komentaja, mutta Aino itse kunnostautui lesbonovelleja kirjoittaneena sosialistisena radikaalina.

– Hän oli maailmalla valtavan tunnettu. Englantiin ja Lontooseen hän joutui tavallaan pakenemaan Suomesta, ja kiersipä hän myöhemmin myös Amerikkaa ja Australiaa, Nuorteva kertoo.

Aikanaan hyvin suosittuja ja juhlittuja kansainvälisiä suomalaisia suurmiehiä ja suurnaisia on paljon. Nykyaika ei heitä kuitenkaan juuri tunne. Jos satunnaisilta ohikulkijoilta kysytään, mainintoja saavat lähinnä Jean Sibelius, Paavo Nurmi ja Alvar Aalto sekä tietenkin Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Mannerheimin ura alkoi 1880-luvun lopulla Venäjän armeijassa, mutta niin alkoi monen muunkin suomalaissotilaan. Kaikkiaan tsaarin palvelukseen lähteneitä upseereita oli viitisensataa.

– Moniko tietää vaikkapa Teodor Avellanin tai Oscar von Kræmerin? Jussi Nuorteva kysyy.

Ei juuri kukaan.

Avellan oli suomalaisamiraali, joka johti Venäjän laivaston sen maineikkaalle ellei suorastaan myyttiselle vierailulle Ranskan Touloniin vuonna 1893. Hän oli Pariisissa järjestetyn valtavan seremonian juhlituin sankari.

Myös von Kræmer oli Venäjän laivaston suomalainen amiraali. Hän päälliköi useita sotalaivoja, muiden muassa fregatti Alexander Nevskiä, joka Välimereltä palatessaan haaksirikkoutui ja upposi syysmyrskyssä 1868 Jyllannin rannikolla.

– Hän oli yksi syistä, joiden vuoksi presidentti Vladimir Putin halusi taannoin käydä Venäjän laivastohistoriaa esitelleessä näyttelyssä Turun Forum Marinumissa, Nuorteva kertoo.

Venäjän ”länsi” oli Siperia. Valtava alue tarjosi – tai oli ainakin tarjoavinaan – suomalaisillekin uudisraivaajille samanlaisia mahdollisuuksia kuin Pohjois-Amerikan preeriat.

Etelämpänä Azerbaidzanin Bakussa vaikutti puolestaan vallankumoukseen asti arviolta 2 000 hengen suomalaisyhteisö. Syynä oli Alfred Nobelin konserniin kuulunut öljy-yhtiö Branobel, joka työllisti noin 500 suomalaista asiantuntijaa. Mukana matkusti kokonaisia perheitä sekä opettajia ja apulaisia.

Suurin vetovoima oli kuitenkin Pietarilla, joka kuhisi itäisen ja kaakkoisen Suomen asukkaiden metropolina 1800-luvun loppupuolella. Pietari oli kuin sampo. Se työllisti suomalaisia ja torjui köyhyyttä.

– Niinpä vuoden 1917 tapahtumat olivat itäiselle Suomelle katastrofi. Talous romahti, kun Pietari jäi pois kuvioista, Jussi Nuorteva muistuttaa.

Itäinen ilmansuunta jää helposti paitsioon, kun suomalaiset sovittelevat menneiden vuosisatojen väestöllisiä ja taloudellisia siirtymiä mielikuviinsa. Venäjä ja Neuvostoliitto tarkoittavat monille vain sortoa ja sotaa sekä kommunistista totalitarismia.

– Kansallisarkiston kansainvälinen aspekti on kuitenkin laajentunut viime vuosina, Nuorteva kertoo.

– Yhdysvaltoihin muuttaneet ovat yksi iso osa-alue ja Venäjälle sekä Neuvostoliittoon lähteneet toinen. Teemme Venäjän kanssa yhteistyötä.

Digitointi on suururakka, joka on likimain mullistanut arkistolaitoksen ja Kansallisarkiston toiminnan vajaan kymmenen viime vuoden aikana.

Kiertokäynti Rauhankadun saleissa havainnollistaa kehitystä monella tavalla. 

Mikrofilmisali ammottaa tyhjyyttään. Sen 40 lukulaitetta olivat vielä vuoden 2008 tienoilla niin ahkerassa käytössä, että niille jonotettiin. Käyttöaikarajoitus oli kolme tuntia kerrallaan.

Ruuhkia aiheuttivat sukututkijat, jotka ovat Kansallisarkiston suurin käyttäjäryhmä. Nyt tutkimus on siirtynyt lähes kokonaan verkkoon. Ylipäätään yli 90 prosenttia arkiston asiakaspalvelusta on jo verkkopalvelua. Latauksia tehdään kuukausittain noin 12 000 eri ip-osoitteesta.

Pääjohtaja Jussi Nuortevan mielestä muutosta voi verrata tavallisten ihmisten tiedonhakuun. Ennen oli vanha kunnon Otavan tietosanakirja. Nyt on Wikipedia.

Toinen esimerkki ovat kartat. Kansallisarkistossa on yli miljoona digitoitua karttaa eri ajoilta.

– Kolmiomittaus toimi aika hyvin jo 1700-luvulla, Nuorteva kertoo.

– Nyt voimme vaikkapa skaalata vanhan kartan päällekkäin uuden kanssa ja nähdä muutokset: maannouseman, ruoppaukset ja muut. Asiat saavat selityksiä historiasta. Rakentamatta on jäänyt esimerkiksi entisiä mestauspaikkoja. Kukaan ei ole halunnut asua niiden lähellä.

Käytännön tarvetta tiedoille on – paitsi tutkimuksessa – muun muassa oikeusjutuissa sekä maanomistukseen ja perinnönjakoihin liittyvissä kysymyksissä.

Yksi viime aikojen haastavista hankkeista on ollut saamelaisuuden määritteleminen, eli kuka voi äänestää saamelaiskäräjien vaaleissa. Oli suuri työ toimittaa aineisto, jonka pohjalta vaalilautakunta saattoi tehdä päätöksensä.

Pitemmän historian ja muutoksen näkökulmaa avaavat nahkaselkäisten käräjäpöytäkirjojen loppumattoman näköiset hyllystöt lukusalissa sekä massiivinen sarja Ruotsin vallan aikaista aineistoa vuodesta 1560 vuoteen 1809.

Niin sanottu registratuura saatiin Ruotsista senaatin haltuun, kun Suomi siirtyi Venäjän hallintaan. Sitä oli kuitenkin hankalaa käyttää. Siksi yksi nainen, Ruth Fischer, kopioi elämäntyönään koko aineiston. Käsin. Kauniilla käsialalla.

Enää Ruth Fischerin kaltaisia puurtajia ei tarvita. 

Registratuura on digitoitu, ja nykytekniikka mahdollistaa käsinkirjoitetunkin tekstin tunnistamisen, lukemisen ja kääntämisen.

– Järjestelmä on nimeltään Transcribus ja hanke Read, tutkimusjohtaja Päivi Happonen kertoo.

– Meillä on meneillään vuoteen 2019 jatkuva EU-projekti. Ensimmäiset testaukset kertovat, että yli 60 prosenttia tunnistuksista menee oikein.

Digitoinnin myötä paperikappaleet voidaan tietyin ehdoin hävittää. Viimeinen edellytys on, että uusi arkistolaki tulee voimaan ensi vuoden alusta.

– Arkistotilojen tarve siis vähenee. Ensi vuonna Mikkeliin valmistuvan arkistolaitoksen keskuslaitoksen on määrä olla Kansallisarkistoksi muuttuvan arkistolaitoksen viimeinen uudisrakennus, Happonen kertoo

Mutta missä piilevät kaikki ne hyllykilometrit, joissa aineistoa nyt säilytetään?

Ne ovat Helsingin alla. Kansallisarkiston rakennus on itse asiassa kuin maanalaisen kerrostalon maanpäällinen osa, sen pari ylintä kerrosta.