Kanta-Häme

Vaakunat ovat tarkkojen sääntöjen taidetta

Vuosikymmenien uran heraldiikan parissa tehnyt Harri Rantanen on koonnut näyttelyn Hämeenlinnan pääkirjastoon.

Näyttelyssä on esillä Rantasen suunnittelemia vaakunoita, lippuja, mitaleja, ansiomerkkejä sekä niiden luonnoksia. Rantanen on suunnitellut heraldisia tunnuksia esimerkiksi valtiolliseen käyttöön, viranomaisille ja Suomen olympiakomitealle. Suurin osa vaakunoista menee kuitenkin nykyään ”taviksille”.

– Kuka tahansa voi Suomessa suunnitella ja tilata oman vaakunan. Asiakkaistani 90 prosenttia onkin tavallisia ihmisiä, joiden tilaamat vaakunat koristavat moottoripyöriä, käyntikortteja tai ihoa tatuointeina, Rantanen kertoo.

Rantanen pitää myös yllä valtiollista vaakunarekisteriä.

Suomessa on lähes 2000 rekisteröityä vaakunaa, kun vielä vuonna 1990 niitä oli vain parisensataa.

Jokaisen rekisteröitävän vaakunan pitää erottua muista, minkä lisäksi vaakunoilla on tarkka sääntöjärjestelmänsä. Vaakunan taustakilven muotoilu on vapaa, mutta muuten vaakunaa suunnitellessa revittely onkin hankalampaa, Rantanen paljastaa.

– Juuri haastavat säännöt tekevät heraldiikasta mielenkiintoista. Siinä on tekemisen tuskaa ja tunnelmaa, kun puristaa sääntöjen puitteissa erottuvan symbolin, joka kertoo jotain olennaista vaakunan haltijasta tai tarinan, jonka vaakunan tilaaja haluaa esittää.

Vaakunan pitää olla kaksivärinen, ja hyväksytyt värit metallivärien lisäksi ovat punainen, sininen, vihreä ja musta. Väri ei saa olla toisen värin eikä metalli metallin vieressä.

Rantanen haluaa näyttelyllä tuoda esiin näkyvää ja tunnistettavaa, mutta silti melko tuntematonta taidemuotoa.

Näyttely antaa vastauksen kysymykseen, miksi presidenteillä on vaakuna, sekä mikä on lippujen oikea järjestys juhlasalissa ja ulkona. Tietoa saa myös Suomen lipun esivaiheista, liputuksesta siviili- ja sotilashautajaisissa, suruliputuksesta, isännänviirien käytöstä ja kunniamerkkien kantamisesta.

Rantanen kertoo näyttelyn raottavan mystiikan verhoa, jota vaakunoita ja heraldista taidetta kohtaan useasti tunnetaan.

Vaakunat ja heraldiikka sai alkunsa nykymuodossaan vuoden 1150 tienoilla. Syynä olivat ritareiden päähän isketyt patakypärät, jotka peittivät kantajansa kasvot ja tekivät näin ollen vihollisen ja liittolaisen tunnistamisen toisistaan vaikeaksi.

Ainoaksi tavaksi erottaa viholliset muodostuivat kilpi ja sen kuviointi, sekä haarniskan päällä pidetty, vaakunalla merkitty hihaton asetakki.

Koska moni siniverinenkään ei osannut lukea tai kirjoittaa, vaakunat kertoivat kantajastaan kuvin. Vaakunat piti erottaa toisistaan ”nuolenkantaman” päästä.

– Keskiajalla ei ollut silmälaseja, joten heraldiikka on syntynyt käytännöllisesti sen perusteella, miten värit erottuivat selvästi toisistaan, Rantanen kertoo.

Ennen Suomessakin oli papistolla ja talonpojilla omat vaakunansa tai ainakin puumerkkinsä, joista moni on myöhemmin kadonnut. Nykyään puumerkkejä löytyy sukututkimusten yhteydessä, ja muutamista on johdettu moderneja vaakunoita.

Vaakunan suunnittelussa lähdetään liikkeelle siitä, onko kyseessä suku- vai henkilövaakuna. Kuvallisesti voidaan aloittaa hyvinkin konkreettisesta ajatuksesta.

– Virtasen sukuvaakunan suunnittelun voisi aloittaa siitä, että mietitään onko kyseessä tasa-, vaihto- vai vesivirta, Rantanen havainnollistaa.

Sukuvaakunan suunnittelu on monimutkaisempaa ja laajempi yhteistyöprojekti, koska vaakunan pitää kunnioittaa kaikkia sukuhaaroja. Henkilövaakunan voi saada ideasta valmiiksi parissa kuukaudessa.

– Henkilövaakunat periytyvät perinteisesti kantajalta vanhimmalle pojalle. Näinä aikoina kun naiset hyppäävät seivästä ja nainen on ollut presidenttinäkin, tavat ovat muuttuneet ja nykyään myös tyttäret voivat periä vaakunan käyttöoikeuden, Rantanen päivittelee. HÄSA

 

Heraldinen näyttely Eilisestä huomiseen Hämeenlinnan pääkirjastossa 7. toukokuuta asti.

Päivän lehti

25.1.2020