Kanta-Häme

Vankilan vähemmistö

Kun nainen tuomitaan elinkautiseen, saa hän paljon julkisuutta. Mutta mitä tapahtuu portin sulkeuduttua takana, kun elämä kaltereiden takana alkaa, eikä vapautumispäivästä ole tietoa.
 

SOHVIN TARINA:

30-vuotias Sohvi istuu ompelukoneen takana ja ompelee vaatetta Hämeenlinnan vankilassa. Sohvilla on suuret sinertävän vihreät silmät ja muutama lävistys kasvoissa. Hän on kuin kuka tahansa 30-vuotias nuori nainen. Ainoastaan käheä ääni kertonee entisestä alkoholinhuuruisesta elämästä.
 
Sohvi on elinkautisvanki, joka on suorittanut tuomiostaan kaksi vuotta ja muutaman kuukauden.
Hän sai käräjäoikeudessa ensin 9 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistuksen osallisuudesta tappoon. Hovioikeudessa hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallistumisesta murhaan.
 
– Olin paikalla, kun Helsingissä poltettiin ratikkapysäkillä nukkuva mies. Minut tuomittiin siitä, että olen antanut sytkärin eli tekovälineen. Siitäkään ei ole näyttöä, ei se ole edes valvontakamerakuvassa. Ne katsoivat kuitenkin hovissa, että olen ollut mukana siinä ja tietoinen, mitä siinä tilanteessa tapahtuu.
 
– Olin siinä samassa porukassa mukana sen tekijän kanssa. Mutta se tapahtuma oli vain muutaman minuutin juttu. Olin neljän promillen humalassa, enkä voinut tajuta mitä siinä tapahtuu. Ihan kaikki ketkä ovat lukeneet minun juttuni ja tietävät tämän tarinan sanovat, että tämä on ihan väärä tuomio.
 
Hän toivoo, että hänen tuomionsa pääsisi vielä korkeimman oikeuden ratkaistavaksi, sillä hän ei pidä tuomiotaan oikeudenmukaisena.
 
– Menin ihan shokkiin, kun vartija tuli kertomaan minulle, että olin saanut elinkautisen. En osannut odottaa sitä. Se oli ihan hirveää. Sanoin sille vartijalle, että itkenkö vai mitä minä teen, enkä voinut sanoa mitään. Se sanoi, että olet shokissa.
 
Sohvi ei ole sanojensa mukaan tottunut vankilassa oloon, eikä usko, että hän siihen tottuu tulevaisuudessakaan.
 
Hän ihmettelee, miten on pysynyt kasassa. Hän arvelee, ettei hän olisi selviytynyt ilman läheisten tukea. Sohvin äiti, isä ja paras ystävä, joka ennen oli poikaystävä, käyvät säännöllisesti perhetapaamisissa häntä katsomassa. Hän saa myös soittaa iltaisin kymmenen minuutin puheluita.
 
– Ilman perhettä ja parasta ystävää, en tiedä, miten pystyisin edes olemaan. Kukaan läheinen ei ole tuominnut. Äiti on sanonut, että rakkaus on vaan voimistunut. Jos se nyt on edes mahdollista.
 
Sohvi sanoo, että mahdollinen korkeimman oikeuden ratkaisu myös tuo toivoa.
 
– Olen miettinyt ja pohtinut, että jos korkein oikeus ei ota vastaan, niin mitä minä sitten odotan. Ja miten minä sitten jaksan.
 
Vaikka vapautumisesta ei ole tietoa, on Sohvilla jo selvää, mitä hän tekee, kun portti aukeaa.
 
– Pullon korkki pysyy kiinni. En tietenkään voi luvata mitään, mutta entiseen elämääni kadulle en halua takaisin.
 
 
 

MARIN TARINA:

36-vuotias Mari on ollut vankilassa monikertaisesti pidempään kuin Sohvi. Hän on asunut vankilassa jo reilu kahdeksan vuotta.
 
– Olen murhannut miehen, mutta hän ei ollut puolisoni, hän sanoo jo haastattelun alussa. Hän näyttää olevan todella sinut asian kanssa.
 
Sohvi sanoi, että vankilaan ei voi tottua, mutta Mari on eri mieltä. Hän on jo tottunut elämään sellissä, jossa elämä on rajoitettua.
 
– En minä ole kuitenkaan laitostunut, hän huomauttaa.
 
Vankilaelämään tottuminen ei ole kuitenkaan ollut ihan helppoa.
 
– Siihen meni suunnilleen neljä vuotta. Minua on auttanut, etten mieti vapaaksi pääsemistä enää niin usein.
 
Hän aloitti tuomionsa Turun vankilassa, ja oli siellä kolme vuotta. Nyt hän on Hämeenlinnan vankilassa, jossa elämä on hieman vapaampaa. Mari on laittanut hakemuksen myös Vanajan avovankilaan, ja toivoo pääsevänsä sinne pian.
 
– Olisin valmis lähtemään sinne vaikka heti. Täältä Hämeenlinnan vankilasta sinne on myös helpompi päästä kuin Turusta.
 
Vaikka Mari näyttää nyt tottuneen elämään kaltereiden takana, oli tuomio aluksi järkytys. Kun tuomari sanoi Vantaan käräjäoikeudessa, että häntä odottaa elinkautinen, Mari meni shokkiin.
 
– En muista sieltä oikeudesta mitään, enkä tajunnut silloin koko juttua. Myös äitini romahti täysin.
 
Mari tajusi vasta poliisivankilassa, että hänet on tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen.
Läheisten tuki on ollut myös hänelle todella tärkeää.
 
– On minulla myös täällä vankilassa paljon hyviä ystäviä, kuten sellitoverini.
 
Hän on tiiviisti yhteydessä perheeseensä. Myös kaksi diakoniatyöntekijää käy säännöllisesti hänen luonaan.
 
– Rankinta on ollut läheisten ihmisten kuolema tuomion aikana.
 
Muun muassa Marin isä on kuollut, silloin kun Mari on ollut vankilassa.
 
Hän arvelee, että elinkautisvankeja kunnioitetaan, ja he saavat osittain siksi olla rauhassa.
 
– Täällä pärjää muutenkin parhaiten, kun ei puutu toisten asioihin eikä juoruile. On tärkeää myös tulla toimeen vartijoiden kanssa.
 
Hän sanoo, että Hämeenlinnan vankilassa hän on pärjännyt hyvin. Tuomion alkuaika Turussa ei ollut niin helppo.
 
– Siellä oli paljon sanallista haukkumista ja uhkailua, etenkin tuomion alussa. On täälläkin joskus pieniä kärhämiä, mutta ei muuta.
 
Vapautuminen koittaa hänelle aikaisintaan vuonna 2017. Hänellä on silti unelmia.
 
– Haluan perustaa kennelin. Minulla on ollut sellainen aikaisemmin. Yksi haave olisi myös omistaa omakotitalo, ja perustaa sinne koirahoitola.
 
 
 
Haastateltavien nimet on muutettu.

 

Päivän lehti

3.6.2020