Kanta-Häme

Vara-Sipilä kääntää harmauden hauskaksi

Koivistomaisen harkitsevana Vara-Manuna suomalaisia hauskuutti 1980-luvulla näyttelijä Ismo Kallio. Sittemmin imitaattorit ovat vuodesta toiseen marssittaneet lavalle Martti Ahtisaaren ”valitettavasti”-fraaseineen ja Aira Samulinin nauruineen.

Joonas Nordman on ensimmäinen, joka sukelsi syvälle nykyhallituksen puvuntakkeihin. Osansa saavat myös opposition edustajat.

Nordman on syksyn mittaan imitoinut Pelimies-ohjelmassaan politiikan hahmoja, kuten Ville Niinistöä, Jussi Halla-ahoa ja Antti Rinnettä. Pääministeri Juha Sipilästä on tullut erityisen rakas kohde.

Television katsojia tutut piirteet naurattavat, mutta miten ihmeessä Nordman oikein tekee ne? Toista oli silloin, kun koomikot saivat siristää silmiään kuin Johannes Virolainen tai edes matkia Tarja Halosen puhetyyliä. Eihän Ville Niinistössä tai Juha Sipilässä ole mitään imitoitavaa? 

Väärin. 

Harmaanakin pidetty hahmo voi olla herkullinen, sanoo Nordman. Niin esimerkiksi mukavan miehen maineessa pääministeriksi noussut Sipilä. 

– Joku heitti, että eihän Sipilää voi mitenkään esittää. Itselleni oli kirkasta, että totta kai voi. Hän on tavallisen ja harmaankin oloinen, mutta ei missään nimessä yleiskielinen eikä maneeriton.

Mistä pääministeri sitten syntyy? Ensinnäkin kahdesta pääilmeestä.

– Hänellä on vakava ilme huulet tötteröllä. Sitten kun hän innostuu, hän on ikään kuin pakahtumaisillaan. Kuin haluaisi hymyillä leveämmin, mutta pidättelee sitä.

Puheenpoljennossa on ripaus Oulun murretta. Lisäksi olemuksesta huokuu perusviesti siitä, että ”ei tässä mitään, ihan hyvin kaikki on, eipä nyt hötkyillä”, kuvailee Nordman.

Joonas Nordman rientää haastatteluun suoraan MTV3:n Pelimies-ohjelman kuvauksista. Kun jakso kirjoitetaan, kuvataan ja leikataan viikon aikana, kuvauspäivät venyvät 11–12-tuntisiksi. 

Maskissa on pitänyt välillä istua aamukuudelta. Esimerkiksi Timo Soinin hahmon fyysinen olemus vaatii yli tunnin maskeerauksen.

Käsikirjoitus tehdään tiimityönä, mutta Nordman esittää kaikkia hahmoja. Haastattelupäivänä hän on ehtinyt piipahtaa Pelimiehen, Sauli Niinistön ja Vesa-Matti Loirin nahoissa. Parhaimmillaan hahmoja on kertynyt päivässä seitsemän. Kaikki niistä rakennetaan tekokaljun päälle.

– Yllättävän monilla miehillä hiusraja lähtee nousemaan, sanoo Nordman.

Eivätkö Sauli Niinistön -kin-päätteet ja Ville Niinistön ”ihan oikeesti” -hokemat mene jo sekaisin ja limittäin?

– Muutaman kerran on käynyt niin, että jostain on yhtäkkiä puskenut Sauli Niinistö. Jos improvisoi hahmoa, Saulin ”voi, voi” saattaa tulla täytesanoiksi muillekin. Tuntuu, että suu ja pää menevät vahingossa Sauli-moodiin. Ehkä se johtuu siitä, että Niinistö on presidentti, henkinen johtaja.

Syksy on ollut poliittisen satiirin tekijän näkökulmasta hiljainen, jopa tylsä. Aiemmin Nordman kirjoitti lauantain satiiriohjelmaa YleLeaksia. Viiden viikoittaisen aiheen keksiminen siihen olisi tänä syksynä ollut tuskan takana.

– Se saattaa liittyä Juha Sipilän yritysmäiseen tyyliin johtaa hallitusta. Mitään ei vuodeta, ja asiat juntataan. Kerrotaan, kun kertomista on.

Oppositiollekaan ei ole herunut helppoja iskun paikkoja. Asevientikohu on ollut harvoja syöttöjä suoraan lapaan.

Nordman on saanut vieraakseen poliitikkoja, jotka ovat väläytelleet kykyään itseironiaan.

Matti Vanhanen kidnappasi Pelimiehen kepun bunkkeriin, Päivi Räsänen sai tämän harkitsemaan kirkosta eroamista ja Antti Rinne yritti tappaa sydänkohtaukseen pekonipastallaan. 

Nordmanin mielestä poliitikko voittaa aina, kun osaa nauraa itselleen.

– Ne, jotka ovat samaa mieltä kanssasi, ovat kateellisia uskalluksestasi. Ne, jotka ovat eri mieltä, miettivät, että ”vitsit, kyllä nyt nousivat tuon tyypin pisteet”.

Yhdysvalloissa säälimättömän satiirin perinteet ovat pitkät. Nordman huomauttaa, miten Valkoisen talon Correspondents’ Dinner -tapahtumassa koomikot ”roastaavat” (hiillostavat yleisön edessä) presidenttiä ja lopuksi presidentit ”roastaavat” itseään.

– Esimerkiksi George W. Bush kertoi, miten kävi kirjastossa lainaamassa värityskirjoja.

Ahtisaaren ja Jörn Donnerin imitoinnista Nordmankin lapsena aloitti.

Iltalypsy-sarjan ääni-imitaatioista hän innostui 7-vuotiaana, kun vanhemmat katselivat ohjelmaa. Nordman on aina tarkkaillut ihmisiä. Lapsena hän oli suulas ja pikkuvanha, vähän kuin Putous-hahmonsa Matti Pikkuvanhanen. Hän oli kiinnostunut aikuisista ja heidän maailmastaan.

– Nykyisin minua välillä ärsyttävät lapset, kun he ovat aika vähän kiinnostuneita aikuisista. En tiedä, olenko psykopaatti, mutta minusta oli mukava päästä aikuisten ihon alle ja tietää heidän työstään. Olen tykännyt kävellä äidin korkokengillä ja esittää jotain roolia sen jälkeen, kun pojat eivät enää yleensä tee niin.

Koulun juhlissa hän imitoi opettajia ja myöhemmin työpaikan pikkujouluissa työkavereitaan.

Näytteleminen ei ehkä ole sun juttu. Niin parikymppiselle Nordmanille sanottiin Tampereen teatterityön pääsykokeissa, joissa hän ylsi 32 parhaan joukkoon. Teatterikorkeakouluun hän yritti turhaan kahdesti.

Nordman koukkasi harhapolulle ja työskenteli Iltalehdessä toimittajana sekä uutispäällikkönä. Stand up -komiikkaa hän teki siinä sivussa.

Putous-ohjelmaan Nordman pääsi lopulta teatterikoulutaustaisten näyttelijöiden rinnalle. Hänen liitto-orava- ja Matti Pikkuvanhanen -sketsihahmoistaan tuli kausien suosituimmat. Nordman kieltää olevansa katkera, mutta Tampereen Nätyn palautteesta hän lähettää terveisiä.

– Siinä kohtaa he ovat ehkä tehneet hoitovirheen. Koin palautteen nujertavana ja menin siitä aika sekaisin. 20-vuotiaalle olisi voinut sanoa rakentavammin.

Nordman on mielellään esimerkki sitkeästä unelmien tavoittelusta. Viime viikkoina hän on tsempannut Britanniassa laulu-uraansa edistävää Saara Aaltoa.

– Käsittämätöntä, että suomalaiset ensin nauroivat sille, että ihminen lähtee tavoittelemaan jossain muualla sitä, mitä ei ole saavuttanut Suomessa. Juuri niin pitää toimia. Suomi on hassu viisimiljoonainen kansa, jossa teen ohjelmaa, jonka ensiesityksellä on noin 300 000 katsojaa. Tämä on kärpäsenpaska maailmankartalla.

Voiko ihmisiä imitoida? Nordmanin mukaan jollain tasolla voi. Toisista saa kuitenkin helpommin kiinni kuin toisista. 

Nordmanista tuntuu, että aiemmilla vuosikymmenillä omalaatuisia persoonia saattoi näkyä julkisuudessa enemmän. 

– Jännittävätkö poliitikot nykyisin julkikuvaansa niin, että samankaltaisuus ja yleiskielisyys on jotenkin opeteltua? hän pohtii.

Vaikeimpia ovat ne, jotka puhuvat täysin yleiskieltä ja joiden maneerina on täysi maneerittomuus.

Usein harmauden takaa löytyy kuitenkin hauskuutta.

– Jos puhuu tylsiä juttuja, ihmiset voivat pitää tylsänä ihmisenä. Pitäisi oppia näkemään tylsien juttujen taakse.

Katso video – Joonas Nordman näyttää, miten harmaan poliitikon käsitteen lanseerannutta Matti Vanhasta imitoidaan