Kanta-Häme

Vierivä Vakkuri ei sammaloidu

Kirjailija Juha Vakkuri on jo aloittanut romaanin kirjoittamisen, vaikka omaelämäkerta Olkilinna – Elämää kolmella mantereella (Like) julkistettiin vasta viime viikolla.

Muutama päivä sitten Vakkuri tuli suomalais-afrikkalaisesta kulttuurikeskus Villa Karosta Beninistä ja kohta mies matkustaa perheensä kanssa Kap Verdeen. Yhden lepopäivän jälkeen Vakkuria viedään taas Beniniin, mutta mies lupaa tulla kyllä jouluksi kotiin.

Oletko ollut koskaan Kanariansaarilla?

Juha Vakkuri hämmentyy.

– En kertaakaan, mutta Afrikassa olen asunut yhteensä 8-9 vuotta ja Pohjois-Amerikassa kolme. Minun on vaikea kuvitella itseäni aurinkorannalle, Vakkuri virnistää.

Jo kauan sitten Juha Vakkuri teki päätöksen, ettei hän koskaan kirjoita omaelämäkertaa. Se tuntui olevan vain suurmiehiä varten, eikä hänestä ollut niin suureksi.

Päätös piti siihen asti kunnes kustantaja pyysi mieheltä omaelämäkertaa. Ammattikirjailija on tottunut innostumaan saamistaan aiheista ja niin kävi nytkin. Vakkuri sanookin, että hänellä on kova maailman selittämisen tarve.

– Mieleeni tuli Veikko Lavin laulu Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Jokainen ihminen olisi myös kirjan arvoinen, jos hän voisi sen kirjoittaa. Minä voin.

Mitään helppoa ei elämäkerran kirjoittaminen ollut, vaikka hän onkin kirjoittanut jo lähes 30 kirjaa. Kun työ alkoi, tulvivat muistot mieleen ja niitä tuli koko ajan lisää.

– Olen kirjailijana myynyt oman elämäni jo moneen kertaan. Minun ei ole vaikeaa olla kirjoittaessani rehellinen ja avoin. Pääasia on, etten tee itsestäni fiksumpaa kuin olenkaan.

Helpotusta työhön toivat päiväkirjat, joita hän on pitänyt vuodesta 1970 lähtien. Mikäli muistin tukena olisi ollut vain kourallinen tekstiviestejä, ei teosta olisi syntynyt.

– Oloni on nyt aika tyhjä. Ei tämä kuitenkaan merkitse, että koko elämäni olisi eletty. Vielä on pari kolme kirjaa, jotka haluan kirjoittaa. Olen tosiasiassa aloittanutkin jo seuraavan kirjan kirjoittamisen. Se on ensimmäinen romaanini 19 vuoden tauon jälkeen.

Juha Vakkuri syntyi Riihimäelle sotien jälkeen ihan tavalliseen kotiin, jossa oli jo pari vuotta vanhempi veli Aaro ja myöhemmin syntyi vielä pikkusisko Annukka. Äiti oli matematiikan opettaja ja isä työskenteli Sakolla.

Kulttuurista ei Vakkureilla peistä väännetty. Vanhemmat tekivät kahta työtä ja Suomi vaurastui kovaa vauhtia. Pikkuhiljaa teollisuus elpyi raskaista sotavuosista.

– Minun sukupolveni on ollut onnekas. Olemme voineet määrällämme vaikuttaa yhteiskuntaan. Samana vuonna, kun minä synnyin, syntyi yli 106 000 lasta. Meissä on joukkovoimaa.

Kirjailijan ikäluokka on jo ikääntynyt. Juha Vakkuri ei ihmettele, miksi viime vuodet on puhuttu vanhusten ongelmista.

– Tottakai. Emmeköhän me vanhustenhuollon vielä saa kuntoon viimeiseksi työksemme. Loppujen lopuksi omat lapsemme ja lapsenlapsemme tulevat olemaan hyvinvointimme maksumiehiä.

Kirjoittaminen on Juha Vakkurille hengittämistä. Hän istahtaa Janakkalan pappilassa tutun kirjoituspöydän ääreen joka päivä aamuseitsemältä ja antaa tietokoneen laulaa.

Huone on täynnä kirjahyllyjä ja niiden välissä valokuvia tärkeistä ihmisistä: äidistä, isästä ja omasta perheestä. Yhtä hyllyä hallitsee venäläisen runoilija Vladimir Majakovskin kuva.

– Asun Janakkalassa neljä päivää viikossa. Yleensä olen alkuviikot Helsingissä ja yritän pitää kunnostani huolta. Täytän joulukuussa 70 vuotta ja huomaan sen fysiikastani. Voi kun saisin vielä joskus 55-vuotiaan kropan.

Vakkuri sanoo, ettei hän ole koskaan valinnut kirjoittamista, vaan kirjoittaminen on valinnut hänet.

Kirjoittaminen on sairaus, jota ilman ei voi elää.